PääsivuGalleriaFAQHakuRekisteröidyKäyttäjälistaKäyttäjäryhmätKirjaudu sisään

Jaa | 
 

 Ilta-auringon varjossa

Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Ilta-auringon varjossa   Ke 20 Elo 2008, 15:17

//Black Sabbathia odottelen tänne.//

Eredeus astui hautuumaan portista sisään, saaden sumun pyörimään hienoisesti mustan viittansa ympärillä. Hän laski huppunsa alas ja ravisteli kevyesti tummia, vapaaksi karanneita sortuviaan. Miehen katse vaelsi hautakivien synkkiä rivejä askeltensa viedessä häntä eteenpäin askeleen, pari. Melkein heti hän kuitenkin pysähtyi. Eredeus ei tuntenut ketään siellä makoilevaa, eikä kuolema muutoinkaan kohottanut mielialaa. Mielessään hän hymähti itselleen.
/Silti minä tulin tänne./

Huolimatta ympärillään leijailevasta kuoleman tunnusta Eredeus jatkoi eteenpäin, lähtien kulkemaan hautojen halki vievää polkua. Hautakivet näyttivät hyvin vanhoilta, osa oli ilmeisesti jätetty jo silloin oman onnensa nojaan. Joillain haudoilla taas näkyi vastalaitettu kukkaseppele. Muutaman askeleen jälkeen tummanpuhuva mies pysähtyi. Hänen vierellään oli pieni, valkoinen hautakivi, jonka edessä kasvoi muutamia kieloja. Jäkälä oli valloittanut kiveä niin, että sen tekstiä oli vaikea lukea, mutta kumartumalla lähemmäs Eredeus sai ohuesta tekstistä selville oleellisimman.

Lapsi, 6 vuotta.

Eredeusta kylmäsi. Hänen sisarensa oli ollut kuuden, kun hän oli vähällä menettää tämän. Vaitonaisena Eredeus nappasi kuihtuneen kukan haudalta, heittäen sen sivuun. Päätään hienoisesti pyöritellen Eredeus suoristui, ja käveli käytävän päähän, erään vanhan ja käyrän puun luo. Hän nojasi olkapäällään sitä vasten, ja tarkensi katseensa kaukaisuuteen, sinne, missä auringon viimeiset punertavat säteet vielä valaisivat horisontin pilviä. Hautuumaalle säteiden heikkenevä lämpö ei enää ylettänyt.

Eredeus laski katseensa hieman kummissaan sisällään vellovasta hyvän olon tunteesta, istahtaen puun viereen sumusta kostealle nurmikolle. Hitaasti hän veti taskustaan pienen, valkoisen linnun, joka hetken verrytteli siipiään tämän kädellä, katsahti kysyvästi mieheen, ja lennähti iloisesti puun alimmalle oksalle, jääden sinne nauttimaan viileän raikkaasta ilmasta. Pakoon lintu ei päässyt, siitä huolehti tämän jalkaan kiinnitetty hopeinen ketju. Eredeus katseli lintua pitkään, sallien pienen hymyn ohuille huulilleen. Aniara oli tullut puodin sulkemisen jälkeen hänen luokseen, pyytäen lupaa päästä ulos. Hän oli suostunut, raikas ilma tekisi hyvää heille molemmille.

Ollen varma hautuumaan rauhallisuudesta Eredeus kääntyi selkä puuta päin, nojaten itseään sen karkeaa kaarnaa vasten. Hän sulki silmänsä ja hengitti viileää ilmaa, nauttien hiljaisuudesta ja hämärästä. Aniara oli ollut oikeassa, tämä oli oikea hetki lähteä puodin tavaroiden keskeltä jaloittelemaan. Pian hiljainen havina laskeutui Eredeuksen viereen, ja kohta miehen vieressä istui kaunis, vaalea neito, nojaten päätään tämän olkapäähän, sulkien hänkin silmänsä keveän huokauksen säestämänä. Eredeus tuskin tunsi sisarensa pään painoa olkapäällään ohuen viittansa läpi. Hän tiesi tämän näyttävän varmasti hyvin kauniilta juuri nyt, mutta ei tohtinut silti avata silmiään. Näin tyyneksi ja pimeyteen vajonneeksi hän ei ollut tuntenut itseään vuosikausiin.

//Pahoitteluni pienestä viivästyksestä tämän alun kanssa, tuli yllättäviä kiireitä kouluun ja harrastuksiin liittyen..//
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Ilta-auringon varjossa   To 21 Elo 2008, 11:40

//Ei se haittaa itsekkin pääsin nettiin vasta tänään//

Mustaan viittaan pukeutunut Emerwen hiipi varjoissa. Iltahämärä oli hiljentänyt kadun, eivätkä auringon viimeiset säteet enää sitä valaisseet. Viileä tuulahdus sai Emerwenin kääriytymään tiukemmin viittaansa ja vilkuilemaan ympärilleen. Yelda tassutti rauhallisena hänen vierellään. Ajatuksissaan Emerwen oli kävellyt hautausmaan luo. Portti narahti ikävästi haltian tönäistessä sitä. Yelda livahti sisään ja katseli uteliaana ympärilleen. Emerwen päätti seurata suttaan huolimatta yhä kasvavasta levottomuudesta. Tänä yönä on täysikuu. Suden hetki. Emerwenin vihreät silmät välähtelivät pimenevässä illassa hänen tajutessaan Yeldan hävinneen jonnekkin. Emerwen vihelsi matkien tunturipöllöä. Susi ulvahti vastaukseksi ja haltiatyttö suuntasi ääntä kohden. Punaruskea narttu piirtyi lähes mustana silhuettina aurinkoa vasten. Se istui haudan vierellä, katsellen kiveen. Emerwen meni sen vierelle ja kyhnytti sitä korvien takaa. Hautaan oli laskettu ikuiseen lepoon joku Emerwenille täysin tuntematon mies. Katsoessaan tarkemmin Emerwen tajusi suden tuijottavan haudan ohi kauemmas.

Siristäessään haltiasilmiään tyttö näki puuta vasten nojaavat hahmot ja hätkähti, melkeinpä säikähti, mistä johtuen Yelda tulkitsi ne uhaksi, ja ennen kuin Emerwen ehti reagoida mitenkään tai korjata erehdystään, susi oli mennyt. Emerwen kirosi nähdessään Yeldan hiipivän kohti hahmoja, melkein näiden edessä.
"Paikka! Pysyt täsmälleen siinä!" Emerwen kiljaisi eleóriksi säikäyttäen linnut läheisistä puista. Manaten edelleen itsekseen haltia juoksi paikalleen jähmettyneen suden luo ja tarttui kiinni sen kuonosta. Hän piti Yeldalle pitkän eleórinkielisen puhuttelun katsoen sitä silmiin ja tehden selväksi, kenen käskyjen mukaan tässä tuli toimia. Järkyttynyt Emerwen katsoi sen jälkeen kahteen muuhun ja käytti huomaamattaan edelleen eleória:
"Anteeksi hirveästi, minun ei pitäisi päästää Yeldaa irti. Se on ylisuojelevainen. Olen hirveän pahoillani."
Tajuttuaan puhuneensa haltiaa, ja etteivät toiset varmastikaan ymmärtäneet, tyttö toisti saman yleiskielellä, pieni korostus kertoi ettei se ollut hänen alkuperäiskielensä. Emerwen pudotti hupun kasvoiltaan, jotta ihmiset näkisivät hänet ja päästi samalla mustat hiuksensa valloilleen sen sisältä. Ne putosivat paksuna, lainehtivana hiusvaippana aina tytön lantiolle asti. Hopeinen otsapanta kimalteli korpinmustuutta vasten. Viitta oli juostessa siirtynyt Emerwenin ympäriltä hänen selkänsä taa ja paljastanut alla olevat vitivalkoiset housut, tunikan sekä hänen valkoisen nahkaliivinsä.
"Olen Emerwen", hän totesi vaikka arvelikin, ettei hetki ollut paras esittäytymiseen. Emerwenin silmissä oli anteeksipyytävä katse ja hän hymyili, muistaen hampaansa liian myöhään. Ne välähtivät terävinä hetken, kunnes katosivat näkyvistä haltian sulkiessa suunsa.

//Anteeksi, kökköä tekstiä.//
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Ilta-auringon varjossa   Pe 22 Elo 2008, 21:26

//Ei ollenkaan sekavaa : )//

Jossain lohdullisessa pimeydessä vaeltaessaan Eredeus tunsi kaikkien päivän tapahtumien valuvan pois mielestään, jättäen tilaa rauhalle ja hiljaisuudelle. Hän oli osannut kyseisen ajatustentyhjentämiskeinon aina, ja hyödyntänyt sitä muunmuassa ennen metsästysretkeä tai uuden lumouksen luontia. Mutta tällä kertaa pimeydessä oli jotain muutakin. Jostain kantautui Eredeuksen tajuntaan korviaraastava kirskahdus, joka repi valkoisen juovan loputtoman pimeyden keskelle. Hetkessä tämä oli taas täysin hereillä, vaistoten lähistöllä liikettä.

/Susi./ Eredeus tunsi tassuttavat askeleet, jotka kiertelivät yhä lähemmäksi heidän olinpaikkaansa. Hänen sydämensä teki ylimääräisen hyppäyksen, hänellä ei ollut mitään susia vastaan, koiria pikemminkin. Mutta ei hän niistä erityisemmin pitänytkään. Hän oli tuntevinaan myös muutakin liikettä, mutta erittäin kevyttä ja epäsäännöllisempää. Enempää hän ei ehtinyt asiaa pohtia, kun hautojen suunnassa alkoi näkyä levotonta liikettä ja huutoa. Enempää varoituksia Eredeus ei tarvinnut, hän teki nopean käännöksen sisarensa puoleen, vetäen kätensä tämän ohimolle ja mutisten samalla pikaista lumousta. Pieni, vaalea hohde välähti, ja Aniara aukaisi silmänsä. Välittömästi tämän olemus rentoutui, ja tummat silmät muuttuivat hieman usvaisiksi. Kevyesti Eredeus siirsi sisarensa nojaamaan puuta vasten, kun hän itse hapuili veistään selästään.

Äkkiä punaruskea susi seisoi aivan lähellä, mutta ennen kuin Eredeus ehti reagoida ollenkaan, oli suden ilmeinen omistaja jo sen vierellä. Naisen puhe oli hieman epäselvää ja kaiken lisäksi vierasta, ennen kuin tämä vaihtoi yleiselle kielelle. Eredeus nousi rauhallisesti ylös, huomaten naisen olevan varsin lyhyt. Silmäten tämän nopeasti Eredeus yllättyi tämän samankaltaisuudestaan itsensä kanssa, ja havahtui vasta, kun nainen esitteli itsensä."Mitään ei tapahtunut, voit olla huoleti.. " Hänen katseensa viivähti hetken tämän terävissä kulmahampaissa, ennen kuin hän esitteli itsensä, suoden kalpean hymyntapaisen tervehdykseksi. "Olen Eredeus. Äläkä suotta ole pahoillasi sutesi takia, sehän taisi vain suojella sinua.."
Eredeus astui hieman sivuun niin, että hän seisoi sisarensa ja Emerweniksi esittäytyneen haltian välissä. Samalla hän pudisteli hieman pisaroita mustan viittansa ja syvänsinisen, avonaisen samettitunikansa helmasta.

Luoden hieman varautuneen katseen suteen Eredeus käänsi katseensa tuohon hämmästyttävän tutunoloiseen naiseen. Tässä oli jotain, mikä samalla käski varautua henkensä edestä, samassa suhteessa jotain kiehtovaa, tuttavuutta tekemään kannustavaa. Eredeus päätti ottaa molemmista vaistoista vaarin, ja varmisti tuntevansa haltiaveitsensä selkäänsä vasten. Tummaakin tummemmilla silmillään hän haastoi nuo häkellyttävän vihreät.
"Varsin kummallinen paikka lähteä kävelylle, jos saan udella..?" Eredeus ei tippaakaan uskonut, että Emerwen olisi lähtenyt hautuumaalle hautaa koristamaan, ja vaikka neidin asiat eivät tälle kuuluneetkaan, hän ei tahtonut vaikuttaa töykeältä ja puhumattomalta.

//Pahoitteluni jälleen viivästyksestä! Ja tekstistä tuli aika töksähtelevää.. //
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Ilta-auringon varjossa   Ma 25 Elo 2008, 15:05

Emerwen loi varovaisen vilkaisun veltoksi valahtaneeseen naiseen. Haltian luontainen epäluulo heräsi, mutta hänen tajuttuaan kyseessä olevan yksinkertaisen loitsun hän rentoutui. Vaistomaiset, tuskin huomattavat liikkeet tarkistivat kuitenkin, että miekka, jousi, viini, maaginen tikari sekä neljä muuta kätkettyä tikaria olivat paikoillaan. Miehen magiaa vastaan niistä ei tietenkään olisi kummoista hyötyä, mutta päällekarkaajalta hän pakenisi helposti. Näyttämättä pientä hermostuneisuuttaan Emerwen rapsutteli Yeldan korvantauksia, ja susi urahti kiitollisena jääden nojaamaan tytön jalkaa vasten. Emerwen arvioi tilannetta mielessään: Nainen on selvästikkin miehelle erittäin tärkeä, rakastettu ehkä. Mikä lienee ketjun merkitys? Lisäksi mies on hiukan varautunut Yeldaa kohtaan, mikä kielinee huonoista kokemuksista. Kuitenkin hän tienaa kohtuullisen hyvin, vaatteista pääellen, ja vaikuttaa älykkäältäkin. Haltian arviointikyky oli vuosien vaeltamisen ansiota, tiiviin harjoittelun ja hengissäselviämisen tulos.

Miehen esittäydyttyä ja todettua jotakin Yeldan suojeluvietistä Emerwen alkoi rentoutua. Hän tunsi tutkivan katseen itsessään, minkä jälkeen tummat silmät esittivät haasteen. Haltia tuijotti takaisin rävähtämättä, kääntämättä katsettaan pois, toisin kuin hänen naispuolisena olisi ehkä oletettu tekevän. Kysymys Emerwenin tekemisistä hautausmailla iskeytyi haltian tajuntaan. Mies oli selvästi älykäs. Emerwen mietti muutaman sekunnin ja vastasi:
"Pidän rauhallisista paikoista. Luulin että olen ainoa täällä, tähän aikaankin vielä."
Ääneen lausumaton kysymys miehen hiippailuista paikassa jäi ilmaan heidän välilleen. Valo siivilöityi puiden välistä, täysikuun pyhä valo valaisi hetken Emerwenin kasvot.

Emerwen tunsi kuun nousun. Hänen animaagikykynsä eivät onneksi olleet kuuhun sidotut, mutta sen vaikutukset tuntuivat aina. Huolettoman oloisesti haltian oikea käsi siirtyi vasemman käden ranteen päälle, tuntien leveään hihaan kätketyn tikarin. Emerwen piti katseensa kiinnitettyinä Eredeuksen tummiin silmiin vielä tuntiessaan kuunvalon muuttavan niitä. Muutaman sekunnin ajan ne näyttivät loistavan vihreiltä sudensilmiltä, mutta sitten vaikutus katosi ja silmät olivat entisensä. Haltia ei kääntänyt katsettaan.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Ilta-auringon varjossa   Ke 27 Elo 2008, 20:43

Eredeusta hieman huvitti naisen vaeltavat silmät ja pohtiva olemus. Tämä oli selvästi oman tiensä kulkija, villi ja vapaa, ei kenenkään määräiltävissä. Eredeus antoi kunnioituksensa sille. Hän arvosti vahvuutta ja rohkeutta elää omaa elämäänsä, sen vaaroista ja epävarmuudesta huolimatta. Pitäen katseensa edelleen naisen silmissä hän kiinnitti huomiota tämän vaatteisiin, jotka epäilemättä olivat täynnä erilaisia tikareita ja veitsiä. Tämän huolettoman oloinen kädenliike ei jäänyt Eredeukselta huomaamatta, nainen oli selvästi varuillaan ja valmiina toimimaan.

Eredeus oli juuri avaamaisillaan suunsa, kun kuu valaisi naisen kasvot saaden tämän silmät hehkumaan vihreinä. Hetken hän katsoi suoraan noihin sudensilmiin, ruumis jännittyneenä, kohottaen veitsensä, valmiina lausumaan kirouksen sanoja.. Kunnes kuu lipui jälleen pilven taa, herättäen Eredeuksen muistoistaan, todellisuuteen. Hieman kalvenneena hän laski viimein päänsä hienoisen hymyn kera. Hän oli sipaisevinaan kasvoille karanneen sortuvansa jälleen korvan taa, varmistaen samalla, etteivät hänen kätensä olleet veren tahrimat. Jotkin muistot eivät hälvenneet koskaan.

Kooten taas ajatuksensa muuriksi muistojensa ja pelkonsa eteen Eredeus nosti päätään ja katsoi tyynesti naista. "Niin, mikähän minäkin olen asioitasi kyselemään, rauhaahan me kaikki olemme tulleet täältä hakemaan." Eredeuksen mieli ei ollut pitkään aikaan ollut näin sekava. Hän kunnioitti naista, samalla hieman peläten tätä. Kamppailun tullen Eredeus mitä todennäköisimmin voittaisi tämän, tai ainakin hän pääsisi pakenemaan, näin nopean arvion perusteella, mutta hänellä oli aivan liikaa murheita ja muistoja takanaan pystyäkseen sanomaan sen varmasti. Ehkä olisi vain parasta luovuttaa ja lähteä takaisin kotiin, Eredeus ajatteli, mutta tyrmäsi ajatuksen melkein heti sen keksittyään. Jokin naisessa tavallaan kiehtoi ja esti häntä lähtemästä.

Äkkiä Eredeus tunsi nykäyksen ranteessaan. Nopeasti tämä kääntyi sisartaan kohti, joka katsoi tätä puoliksi avonaisilla, ilmeettömillä silmillään, vetäen kevyesti ohuesta ketjusta. Eredeus veti terävästi henkeä. Hajanainen mieli oli ilmeisesti heikentänyt loitsua. Punniten nopeasti vaihtoehtoja Eredeus päätti auttaa sisarensa pystyyn. Uusi lumous saattaisi nukuttaa tämän pidemmäksi aikaa, ja hän halusi vaistomaisesti välttää kirkkaita välähdyksiä sisältäviä loitsuja suden läsnäollessa. Tai susien, Eredeus ajatteli tukiessaan sisarensa paremmin itseään vasten, riisuen samalla viittansa ja heittäen sen tämän ylle. Hän ei ollut ajatellut kuinka ohut sisarensa valkoinen mekko oli, viittansakin oli kotona. Eredeus laski kätensä tämän olille ja mutisi pienen loitsun, jonka seurauksena Aniaran kalvakka iho lämpeni hieman. Aniara nojasi ilmeettömänä veljensä kylkeä vasten.

Hitaasti Eredeus käänsi taas huomionsa naisen puoleen. "Pahoitteluni, etten esitellyt häntä aiemmin. Tässä on sisareni Aniara."

//~Kirottuja olkoon lyhyet tietokonevuorot^^~..Tönkkö tuli.//
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Ilta-auringon varjossa   Ma 01 Syys 2008, 18:24

Eredeuksen kasvoilla tapahtunut hetkellinen muutos sai Emerwenin kavahtamaan pari askelta taaksepäin. Käsi sujahti leveään hihaan ja kiertyi tikarin kahvan ympärille. Kun veitsi oli jo haltian kädessä, toinen haltia oli taas normaalin oloinen. Emerwen vilkaisi varoittavasti pystyyn ponnahtanutta Yeldaa ja sai suden istumaan takaisin paikoilleen. Tyttö leikitteli hetken kädessään olevalla tikarilla, sinkosi sen sitten puuhun päinvastaiseen suuntaan Eredeuksesta ja katsoi sen perään. Tikari viipyi puussa parikymmentä sekuntia ja katsosi sitten, ilmestyen takaisin Emerwenin hihaan. Haltia hymyili laukaistakseen tilanteen varautuneen tunnelman.
"Magiaa. Hauska ja ihan hyödyllinenkin leikkikalu."

Valkomekkoinen nainen oli ilmaantunut hopeahaltian viereen. Emerwen silmäili tätä ja huomasi samalla Eredeuksen ritarillisen toiminnan. Siksi tyttö yllättyi hiukan miehen esitellessä Aniaran sisarekseen. No, haltiathan ovat tunnetusti sukurakkaita, Emerwen ajatteli ja muisti samalla oman perheensä. Ei kipua, ei surua, ei tuskaa juontunut haltian mieleen. En kai minä sinne koskaan kuulunutkaan.
"Hauska tavata, Aniara", haltia totesi rauhallisella äänellä naiselle, sanoi vielä pari eleórinkielistä haltiakohteliaisuutta ja katsoi tätä hetken ajan silmiin. Emerwen käänsi katseensa takaisin Eredeukseen.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Ilta-auringon varjossa   Ma 01 Syys 2008, 21:27

Eredeus piti Emerwenin yrityksestä laukaista turhan jännittynyt tunnelma, joka oli vallannut öiset kulkijat. Hän katsoi varovasti sisartaan, mutta tämä ei ollut onneksi huomannut lentävää veistä. Eredeus hymähti kevyesti maagiselle esineelle ja sen käyttäytymiselle. Hän ei ollut nähnyt pitkiin aikoihin mitään vastaavaa, ja vaikka huolsi itsekin veitsiään magialla ja oli rakentanut ne lumousten voimin, vastaavanlainen takaisinpalautuminen oli hämmästyttävää katseltavaa.

Emerwen tervehti Aniaraa, ja sai Eredeuksen taas jännittyneeksi. Aniara kohotti ilmeettömän katseensa Emerweniin nimensä kuultuaan, muttei vastannut mitään. Eredeus hymyili hieman surullisesti Emerwenin lausuttua vielä ilmeisiä kohteliaisuuksia, joista Eredeus sai vain vähän selville. Kielen rakenne oli samankaltainen kuin mitä hän oli kuullut vuosikymmen sitten vaellellessaan, mutta sanat olivat erilaiset. Yhtä kaikki, tyttö oli varmasti tarkoittanut vain hyvää. Aniaran yhä katsoessa ihmeissään tyttöä Eredeus vastasi hänen puolestaan. "Olen pahoillani, Aniara puhuu hyvin harvoin, ja pelkää vieraita kovasti, joka on tehnyt hänestä erittäin.. Sulkeutuneen."

Laskettuaan katseensa Emerwenistä Aniaran katse harhaili hieman, kunnes se osui tytön vierellä istuvaan suteen. Eredeus seurasi sisarensa katsetta, ja yllättyi sen tarkkaavaisuudesta. Aniaran katse vaelsi kevyesti suden punaruskeaa turkkia pitkin, ja siirtyi tutkimaan taas Emerwenin kasvoja. Yllättäen tämä astui pienen askeleen eteenpäin, tuijottaen edelleen tyttöä silmiin uteliaalla katseellaan, pienen, aran hymyn turvin. Eredeus ei voinut kuin katsella sivusta ja ihmetellä sisarensa muuttunutta olemusta, kun pieni, pehmeä kuiskaus vapautui tämän huulilta.

"Susi". Sana ei ollut kysymys, eikä se ollut kohdistettu eläimeen tytön vierellä. Se oli tarkoitettu suoraan Emerwenille.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Ilta-auringon varjossa   Ke 03 Syys 2008, 15:05

Emerwen ymmärsi Aniaran ujouden ja jätti naisen rauhaan. Kuu oli melkein korkeimmillaan ja Emerwenin alkoi olla vaikeaa pitää sutta sisällään kurissa. Se kamppaili päästäkseen eroon kahleista, jotka Emerwen oli mieliharjoituksilla sille asettanut. Yelda liikehti levottomasti, se aisti Emerwenin sisällä kamppailevan voiman. Haltia veti nopeasti hupun päähänsä, värähtäen muka kylmästä, todellisuudessa peittääkseen hiustensa joukkoon nousseet mustat kolmiokorvat. Hillitse itsesi. Hillitse. Rauhoitu. Emerwen tiesi, että susi pääsisi vielä vapaaksi, mutta toivoi hartaasti, ettei näin kävisi ainakaan nyt. Häntä vastapäätä seisovasta miehestä kun voinut tietää. Eredeus saattaisi vaikka tappaa hänet. Hän komensi Yeldan pois lähettyviltään, jottei susi hyökkäisi aiheetta aistiessaan emäntänsä pelon, ja pian punaruskea katosi puiden väliin.

Emerwen hengitti syvään ja rauhallisesti. Nyt jos koskaan täytyi keskittyä. Hän näpläsi hermostuneesti tunikansa hihaa. Vilunväristys kulki läpi haltian siron kehon. Emerwen sulki hetkeksi silmänsä ja kun hän avasi ne jälleen, näkökenttä oli muuttunut. Silmistä oli tullut jälleen sudensilmät, nyt ne pysyisivät muutoksen loppuun. Hän oli muuttumassa, eikä voinut sille mitään.

Aniaran yksi ainoa sana sai Emerwenin tärisemään pelosta. Eredeus puolustaisi sisartaan jos tämä pelkäisi, se olisi varma. Emerwen oli huomannut näiden kahden välisen lämpimän suhteen. Haltiatyttö perääntyi muutaman askeleen, haluten osoittaa, ettei hänestä olisi uhkaa, mutta sitten se tapahtui. Peruuttaessaan hän kompastui pintaan nousseeseen juureen. Emerwenin tömähtäessä selälleen keuhkoista pakeni ilma ja nilkasta kuului kuvottava rusahdus. Hänen alleen jäänyt miekkakätensä oli saanut kovan tärähdyksen. Kipu sai susihahmon perääntymään haltian sisällä, eikä se tulisi takaisin vähään aikaan. Jousi oli kierinyt hänen ulottumattomiinsa, mutta mikä pahinta, huppu oli pudonnut Emerwenin päästä ja hän tiesi, että suden korvat erottuisivat hänen hiuksistaan. Emerwen painoi silmänsä kiinni ja yritti olla huutamatta. Hän oli täysin Eredeuksen ja hänen sisarensa armoilla, nilkka nyrjähtäneenä ja puolustuskyvyttömänä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Ilta-auringon varjossa   Ke 03 Syys 2008, 17:02

Kummissaan sisarensa valitsemasta sanasta Eredeus vilkaisi nopeasti Emerweniä. Tämä vaikutti oudon hermostuneelta, ja pian tämä näyttikin jo tärisevän pelosta. Kevyesti hän tarttui sisartaan olkapäästä, vetäen tämän taakseen, kun äkkiä nainen kaatui, ja ilman halki kulki luiden murtumisesta kielivä, kovaääninen rusahdus. Ääni kaikui Eredeuksen yliherkissä haltiankorvissa, mutta tämä pakotti äänen pois mielestään, keskittyen naisen olotilaan. Varovasti hän oli kumartumassa naisen puoleen, kun hän huomasi korvat naisen hiusten seassa. Järkyttyneenä hän katsahti naista uudemman kerran. Vihreät sudensilmät välähtivät, täyttäen Eredeuksen tajunnan jälleen. Hän näki jälleen verta, kuolleen äitinsä, tämän kuolleen miehen, Aniaran verestä tahriintuneen huovan kätköissä..

Vaistomaisesti Eredeuksen käsi lennähti sisarensa ohimolle, huulet sihahtivat loitsun ja pieni, valkoinen lintu lennähti tämän olkapäälle. Aniara oli kadonnut. Eredeus ei saanut veristä näkyä pois mielestään, vaikka sulkikin silmänsä. Hienoinen, pyörryttävä aalto pyyhkäisi hänen ylitseen, saaden hänet putoamaan polvensa varaan. Raskaasti hengittäen Eredeus pakotti mielensä toimimaan, ajattelemaan muuta, mitä vain. Pian hohtavan kuumat liekit säpsäyttivät Eredeuksen hereille tilastaan. Tuli, asia mitä hän todella pelkäsi. Eredeus ravisti kevyesti päätään, selkeyttäen viimein ajatuksensa. Kalvenneena, kylmänhiki otsallaan hän varmisti Aniaran olotilan olallaan. Pienen linnun sydän hakkasi, ja tämän höyhenet olivat hieman sekaisin, mutta tämä oli kunnossa, ja se tasasi Eredeuksen mieltä. Hän ei antaisi itselleen ikinä anteeksi, jos sisarelleen sattuisi jotain.

Varmistaen tuntevansa veitsensä selässään Eredeus loi mieleensä kuvan siitä kiehtovasta naisesta, joka oli tullut esittäytymään. Karaisten itsensä valmiina loitsimaan Eredeus kääntyi hitaasti Emerwenin puoleen.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Ilta-auringon varjossa   Pe 05 Syys 2008, 07:17

Valonvälähdys näkyi jopa Emerwenin suljettujen luomien läpi. Haltia avasi silmänsä ja näki Aniaran kadonneen. Mitä...? Hän huomasi olkapäällä istuvan valkoisen pikkulinnun. Hänkin on animaagi. Tosin hiukkasen erilainen kuin minä. Nyt haltia ymmärsi ketjun merkityksen. Eredeus ei halunnut linnun lentävän pelästyksissään pois.

Emerwen sätti itseään tällaisesta hätäilemisestä. Tässä tilanteessa ei nyt oltaisi, jos olisit pitänyt itsesi kurissa, niin, haltianhupakko. Nyrjähtäneestä nilkasta säteilevä tuska kuvotti Emerweniä. Hän osasi pari tällaisten vammojen parannusloitsua, mutta nyt hän ei niitä voisi käyttää. Eredeus saattaisi tulkita sen niin, että hän yrittäisi hyökätä. Emerwen odotti toisen haltian iskua. Mies kääntyi häntä kohti, ilmeisesti aikoen loitsia jotain vahingoittavaa.

Emerwenin temperamentti kuohahti. Näinkö sinä aiot kuolla, Emerwen?, nalkutti pieni ääni hänen sisällään, taistele pää pystyssä niin saat jotain kerskuttavaa tuonpuoleiseen. Emerwen tajusi isänsä sanoneen aina noin opettaessaan häntä. Ääni oli oikeassa. Näin hän ei kuolisi. Välittämättä nilkan kivusta viherhaltia nousi. Hän nojasi vain toiseen jalkaansa, nyrjähtänyttä hän leputti maassa muttei laittanut sille painoa. Miekka oli edelleen hänen vyötäröllään, ja vaikka pahan tärähdyksen saanut miekkakäsi vihloikin hiukan, Emerwen veti miekan huotrastaan. Hän kohotti sen eteensä, ei uhkaavasti vaan kunnioittavasti, isänsä opettamaan taistelutervehdykseen.
"Anna tulla. Iske jos tahdot tappaa minut. Mutta Almiel Emerwen Alcarinquë Alquantytär ei antaudu taistelutta.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Ilta-auringon varjossa   La 06 Syys 2008, 14:42

Eredeus katsoi Emerweniä kummissaan. Tämän nilkka oli ilmiselvästi murtunut, mutta tämä yritti silti nousta ylös, kivusta huolimatta. Eredeus oli juuri estämässä naisen aikeet, kun tämä nosti miekkansa häntä vastaan. "Anna tulla. Iske jos tahdot tappaa minut. Mutta Almiel Emerwen Alcarinquë Alquantytär ei antaudu taistelutta." Eredeus perääntyi askeleen taaksepäin, katsahtaen Emerweniä silmiin. Hän näki vain loppua edeltävää ylpeyttä, tahtoa kuolla pystypäin, vihollista silmiin katsoen.

Jokin nosti päätään Eredeuksen sisällä. Tätähän hän oli kaivannut, taistelua ja verta, mahdollisuus kuolla, mahdollisuus selvitä saaliseläimen kimppuun käyneen pedon tavoin. Ennen kun Eredeus huomasikaan, hän oli kohottanut kätensä, ja vetänyt valkoiset veitset selästään. Hänen silmänsä tummuivat, kun hän päästi magiaa valloilleen, saaden valkoiset terät välkehtimään terävinä ja loitsuilla ketteröittettyinä. Hän vilkaisi vielä kerran Emerweniä tummenneilla silmillään, kun hiustensa seassa oleva valkoinen sulka kosketti hänen poskeaan.

Silmänräpäystä nopeammin Eredeuksen muistot pettivät, ja suru valtasi hänen mielensä. Hän laski päänsä ja sulki silmänsä, veisten valkoinen hohto katosi. Nopealla survaisulla Eredeus iski veitsensä maahan, suoristi selkänsä ja katsoi Emerweniä. "Ansaitset kunnioitukseni, Emerwen Alcarinquë, mutta jos taistella tahdot, pyydän, että saan viedä ensin sisareni pois." Eredeus katsoi hievahtamatta haltiaa edessään, kädet sivuilla, paljastaen aseettomuutensa. Hän ei ryhtyisi enää veritekoihin Aniaran edessä, ja jos Emerwen päättäisi iskeä, hän ehtisi kyllä loitsia pienen linnun kauaksi Payonista.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Ilta-auringon varjossa   La 06 Syys 2008, 19:47

Hetken Emerwenin suonissa virtasi taistelun kiihko, ja kun haltiaveisten terät välähtivät valkoisiksi, haltiatyttö oli valmis iskemään vastaan. Hän ei kuitenkaan halunnut olla se joka iskisi ensin ja siksi hän odotti. Yllätys olikin suuri Eredeuksen iskiessä miekkansa maahan.
"Ansaitset kunnioitukseni, Emerwen Alcarinquë, mutta jos taistella tahdot, pyydän, että saan viedä ensin sisareni pois", tämä sanoi.
Adrenaliinin väistyessä Emerwenin ajatuksissa suhisi. Jalasta lähtevä kipu tuntui saavan hänet pyörtymään hetkellä millä hyvänsä. Silmissä kipinöi. Vihreät sudensilmät kuitenkin välähtelivät edelleen vaarallisesti, ja haltia teki kaikkensa pitääkseen ulkokuorensa kasassa, yrittäen näyttää kivuttomalta.

"Minä en tahdo ketään tappaa, enkä vahingoittaa.", Emerwen totesi täysin tunteettomalla äänellä ja lisäsi sitten närkästyneesti, "vaikka sutta minussa onkin."
Vihreät silmät tuijottivat kylminä suoraan hänen edessään aseettomana seisovaa hopeahaltiamiestä. Ylpeys hänestä itsestään paistoi kirkkaana noissa silmissä.

Kipu oli jo sietämätöntä. Emerweniä oksetti, heikotti ja palelsi, mutta hän ei aikonut käydä takaisin maahan. Minä kuolen ennemmin kuin luovutan. Emerwen laski hiukan painoa loukkaantuneelle jalalle vaihtaakseen asentoaan, ja kivun aalto löi koko ruumiin lävitse. Emerwenin sudensilmät pyörähtivät lähes ympäri, hänen terävät hampaansa pureutuivat alahuuleen saaden sen verijuovan juoksemaan pitkin leukaa ja hänen miekkansa kirposi hänen kädestään. Kuiskaus pakeni tajuntansa menettävän Emerwenin huulilta hiljaisena:
"Minä tahdon vain vaeltaa."
Mustahiuksinen haltiatyttö vajosi maahan kivusta pyörtyneenä, vajosi pimeyteen ja ihanaan unohdukseen.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Ilta-auringon varjossa   Su 07 Syys 2008, 18:34

Eredeus katsoi yhä tummenevilla silmillään Emerweniä. Hän oli kuiskannut loitsun alkua mielessään, tarvittaisiin enää yksi ilmaan päästetty sana, ja Aniara olisi turvassa, kaukana poissa.. Emerwenin vihreät silmät välähtelivät vaarallisesti ja miekkansa pysyi edelleen koholla, Eredeuksen sanoista huolimatta. Hänen silmiinsä oli kuitenkin tullut hieman toisenlainen katse, kuin tämä yrittäisi pidätellä jotain.. Mutta siihen äänensävyyn, millä tämä puhui Eredeukselle, hän ei olisi osannut varautua. Ääni oli kylmä ja tuneeton, kenties jopa katkera. Vaikka sutta minussa onkin.. Lause jäi pyörimään Eredeuksen mieleen, miksi Emerwen oikeastaan edes oli nostanut aseensa? Mitä tämä oikeastaan pelkäsi, Eredeusta, vai kenties itseään?

Eredeus oli juuri avaamaisillaan suunsa, kun Emerwen nojasi liikaa muruneelle nilkalleen, jolloin kivun aalto löi tämän yli, saaden hänen silmänsä kääntymään ympäri. Miekka putosi kolisten. Vaistomaisesti Eredeus syöksähti apuun, saaden Emerwenin kiinni juuri ennen kuin tämän pää olisi osunut kovaan maahan. Samalla tämä sihahti nopeasti Yeldan uneen, ettei tämän suojeluvietti vain heräisi nyt, kun tämän omistaja oli tiedottomana.

Vasta nyt kevyt kuiskaus kantautui Eredeuksen korviin, kuin viherhaltian viimeisenä hengähdyksenä. Eredeus laski päänsä tajuttoman ruumiin vierellä. Emerwen oli ilmeisesti itsensä vanki, vaeltava sielu, joka tahtoi vapauteen. Aivan kuin eräskin nuori haltia kymmeniä vuosia sitten, Eredeus huomasi ajattelevansa. Pudistellen hieman surullisena päätään hän nosti velton ruumiin kevyesti syliinsä, laskien sen varoen puun alle, jossa maa oli lämpimämpi. Lisäksi Eredeus poimi Aniaralta pudonneen viitan, jolla hän peitteli Emerwenin. Hämmentyneenä Eredeus huomasi tuntevansa syyllisyyttä tytön tajuttomuuteen, hänen olisi pitänyt estää tämän ylösnousu.

Hitaasti Eredeus kääri murtuneen nilkan esiin. Se oli ruhjeilla ja pahasti turvoksissa, mutta pikaisen arvion jälkeen hän ei huomannut jänteiden katkenneen tai lihasten revenneen. Kutsuttuaan taikuutta esiin Eredeus kosketti kevyesti murtumakohtaa, joka alkoi lämmetä tämän käden alla. Hän tunsi, kuinka taikuus vaelsi hänestä, kuinka luunpalaset eheytyivät ja löysivät taas paikkansa. Turvonnut kudos palautui muotoonsa hiljaisten sanojen käskystä, mustelmat vaalenivat. Eredeus miltei tunsi pienen hikihelmen ohimollaan, hän ei ollut parantaja, ja tavallisen murtuman paikkaaminen otti koville.

Vähän ajan päästä Eredeus luovutti, ja perääntyi väsyneenä, raskaasti hengittäen. Murtuma oli paikattu, mutta nilkka olisi edelleen kipeä. Hän oli tehnyt voitavansa, enempää hän ei osannut. Hitaasti hän raahautui hieman etäämmälle istumaan, päästäen kiitollisena unensa valloilleen.

//Thönkkhö, pahoitteluni.//
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Ilta-auringon varjossa   Su 07 Syys 2008, 19:25

Emerwen alkoi hiljalleen tulla tajuihinsa. Haltia tunsi Eredeuksen loitsun lämmön yhä nilkassaan, ja tämän tekijä näkyi nukkuvan hänen lähettyvillään. Murtuma oli näköjään paikattu, kipu oli vielä pienehkö, kuitenkin paljon vähäisempi kuin aiemmin. Haltiatyttö tarkkaili tilannetta hiukan utuisten silmien läpi. Susi hänessä oli jälleen saanut vallan, ottanut Eredeuksen uhkana, yllyttänyt hänet itsensä kapinoimaan vastaan apua. Täysikuu vaikutti aina niin. Se oli yhä taivaalla, joten Emerwen päätteli, ettei ollut ollut tajuttomana kovinkaan kauaa. Pieni nolostus nousi punana Emerwenin poskille hänen tajutessaan käytöksensä miehen ystävällisyyttä kohtaan. Tämä täytyisi hyvittää jotenkin, mutta miten? Sitten kirkas ajatus välähti hänen päähänsä.

Emerwen sujautti kätensä hihaan. Näppärästi sormet irrottivat ranteeseen kiinnitetyn valkoisen nahkakotelon ja siinä lepäävän haltiatikarin. Muistoista on päästävä eroon. Niitä on turha kantaa mukanaan. Tikari oli yksi niistä kahdeksasta samanlaisesta, joita Emerwen kantoi mukanaan, yksi kahdeksasta isänsä hänelle takomasta veitsestä. Se oli juuri sama veitsi, jolla Emerwen oli leikkinyt äskeisessä tilanteessa. Viittansa kätköistä haltia löysi paperinpalasen, sulan ja mustepullon. Pikaisesti hän raapusti yhteiskielellä paperiin:

Eredeus:
Kiitos avustasi ja anteeksi. Täysikuu vaikuttaa susiminääni aina. Näin, että olit kiinnostunut veitsen magiasta, joten pidä se kiitoksena ja hyvityksenä. Toivottavasti kohtaamme joskus uudelleen.

Emerwen


Haltia sujautti sulan takaisin viittansa kätköihin ja laski veitsen yhä nukkuvan Eredeuksen viereen. Hän sujautti lappusen veitsen alle ja kääntyi lähteäkseen. Yelda tassutti hiukan pöpperöisenä hänen luokseen, hopeahaltia oli ilmeisesti loitsinut sen uneen vähäksi aikaa. Emerwen lähti hiukan ontuen, mutta käytettyään jalkaan äitinsä opettamaa kivunlievitysloitsua, hän käveli suhteellisen normaalisti. Vielä kerran hän vilkaisi toista. Tätä kohtaamista hän ei unohtaisi ihan heti.

Pian kaupungin ulkopuolisiin metsiin katosi kaksi sutta, punaruskea ja korpinmusta.

// Emerwen lähtee. Kiitos pelistä, jatkamme sitten Albireolla ja Cirissëllä porteilla.
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: Ilta-auringon varjossa   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Ilta-auringon varjossa
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1
 Similar topics
-
» Kukaan tilaamassa mitään ECS-Tuning:ilta?

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: PAYON :: ANDO-DUR :: ONDO-NORSA "JÄTTILÄISKIVI" :: ENKELTEN NOUSU-
Siirry: