PääsivuGalleriaFAQHakuRekisteröidyKäyttäjälistaKäyttäjäryhmätKirjaudu sisään

Jaa | 
 

 Veteen katoava totuus

Siirry alas 
Siirry sivulle : 1, 2, 3, 4  Seuraava
KirjoittajaViesti
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Veteen katoava totuus   Ma 15 Syys 2008, 21:18

//Jatkoa Albireon ja Kwyen-Sagan hyppelylle keskus-aukiolla.. Random, hopi hopi : D //

Albireo juoksi niin tasaisesti kuin taisi varjosta toiseen, kujalta kujalle, vailla päämäärää. Hän tarvitsisi paikan, johon voisi pysähtyä tutkimaan Kwyen-Sagan mahdollisia haavoja, mikään kuja ei siis tulisi kysymykseenkään.. Viimein epämääräisen tuttu lorina kantautui hänen korviinsa, saaden väsyneen vampyyrin huokaisemaan helpotuksesta. Haltia ei ollut painava, mutta hän ei tahtonut pitää häntä pakolla liian lähellä itseään. Albireo tunsi itsensä oikeasti hirviöksi katsellessaan siron ja kauniin hopeahaltian vereen tahriintuneita kasvoja. Kuu loisti jälleen lähes täydellisen pyöreänä taivaalla. Hän kohotti kultaisen katseensa siihen, kiroten itseään ja lajiaan, verirajoitteitaan ja kammottavaa totuuttaan.

Viimein hän laski kantamuksensa lähteen reunalle, uskaltaen tuskin vilkaisemaankaan tähän. Albireo kuitenkin tiesi tämän saattavan tarvita hänen apuaan, ja hitaasti hän kohotti katseensa tähän.
"Anna anteeksi", hän kuiskasi haltialle ääni täynnä ennen kokematonta surua. Tajuten puristavansa vieläkin tikaria kädessään hän pudotti sen äkillisesti viereensä maahan. Se vain muistutti häntä siitä kammottavasta taistelun riemusta, joka oli vallannut hänet aluksi. Hän häpesi itseään, muttei silti uskaltanut jättää Kwyen-Sagaa yksinkään, kenties hän voisi jopa yrittää selittää tälle.. jos tämä vain haluaisi kuulla.

//Kökkö aloitus, tai jatko, miten vain : D. Ja pahoitteluni jälleen paikanvaihdoksesta.//
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   Ma 15 Syys 2008, 21:35

//Noh, minkäs teet kun on näin liikkuva peli :’D//

Kwyen-Saga ei voinut kutsua kyytiä vampyyrin sylissä mitenkään miellyttäväksi, mutta ei voinut valittaakaan. Mieluummin hän siinä oli kuin edelleen aukiolla makaamassa, kerääntyvän väkijoukon keskellä. Tyttö ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt pelätä vieläkin henkensä edestä, mutta verta menettäneenä ei jaksanut enää pelätä, tai ajatella paljon muutakaan syvällistä. Haltianeito ei uskaltanut edes arvailla, mitkä paikat häneltä olivat rikki, saati sitten sitä miltä näytti sillä hetkeltä – hänelläkin oli turhamaiset puolensa.
Toisen ikuisuuden jälkeen Albireon vahvoilla käsivarsilla oltuaan, tyttö sai selkänsä alle pehmeätä maata. Kwyen-Saga avasi oitis syvänsiniset silmänsä, annettuaan niiden jossain välissä sulkeutua. Veden ääntä… Jos Kwyen-Saga oletti oikein, he taisivat olla Mimirin lähteellä. Siellä he ainakin olisivat pois uteliaiden katseiden alta jos missä.
Tytön piti hiukan keskittyä kuullakseen miehen hiljaiset sanat, eikä sen jälkeen tiennyt enää mitä ajatella. Tarkoittiko tuo, että… Että hän ei ollutkaan Albireolle pelkkä saalis? Vai tarkoittiko se vain ”anna anteeksi, että ajattelin syödä sinut” vai kenties ”anna anteeksi, että syön sinut seuraavaksi”? Näihin jälkimmäisiin Kwyen-Saga ei kuitenkaan saattanut uskoa, sillä miehen surullinen äänensävy kuulosti niin vilpittömältä. Vaikka olihan tämä kuulostanut aiemminkin vilpittömältä ja sitten kutsunut tyttöä saaliiksensa.
Oli miten oli, yhden asian Kwyen-Saga tiesi varmasti:
”Älä…”, tämä aloitti heikosti, mutta rypisti sitten hienoisesti veren peittämää otsaansa. Hän ei tasan ollut niin huonossa kunnossa ettei olisi voinut sanoa sitä mitä halusi. ”…jätä minua tänne yksin…” Kwyen-Saga kuiskasi ja vetäisi sitten pari kertaa vaikeasti henkeä. ”Jos sen teet, niin… en anna anteeksi!” tyttö vielä lisäsi niin uhmakkaasti kuin suinkin saattoi, ottaen huomioon, että päänsä oli jälleen räjähtämispisteessä.

”Ja…” Kwyen-Saga vielä aloitti äskeistä hiljaisemmin, olematta varma, pitäisikö hänen sanoa sitä vai ei. Hänen teki mieli, mutta… mitä jos toinen kuitenkin olisi hänen vihollisensa? ”Hyvä, että olet kunnossa”, hopeahaltia mietteistään huolimatta sanoi, mutta käänsi päänsä sitten toiseen suuntaan. Joskus tämä hyväuskoisuus koituu vielä kohtalokseni.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   Ti 16 Syys 2008, 07:55

Albireo katsoi kuunvalon leikkiä lähteen pinnalla. Se toi hänen mieleensä jotain tuttua lapsuudestaan, mutta valtava viha kuuta kohtaan kadotti kauniin tunnelman. Hän katsoi jälleen syyttävänä kuuta. Tänään olisi saattanut tapahtua vaikka mitä, ja huomenna koko juttu olisi otettava uudelleen. Hänen verivarastonsa alkoivat huveta, eikä hän uskonut mielensä rauhoittuvan tämän yön jälkeen pelkästään lasista siemailemalla. Kevyt väristys kulki hänen lävitseen, eikä se johtunut kylmästä.

Hetken hiljaisuuden jälkeen jostain kantautui Albireon korviin pieni, katkonainen kuiskaus. Hän käänsi varovasti katseensa Kwyen-Sagaan, joka katsoi häntä uhmakkaasti, saaden jopa pienen, surullisen hymyn nousemaan hänen kasvoilleen.
"En jätä." Hän silmäili kevyesti tytön päällä olevaa, veristä viittaa. Toivottavasti veri ei ollut haltian, Albireo kieltäytyi haistamasta. Ties mitä sitten olisi voinut tapahtua, jos hänen vaistonsa olisivat saaneet edes pientä vihiä nuoresta ja puhtaasta hopeahaltiaverestä. Kwyen-Saga oli kuitenin selvästi jollain tapaa vahingoittunut, ja Albireo tiesi, että hänen täytyisi jossain vaiheessa auttaa. Edellistä kuiskausta hiljaisempi ääni kuului jälleen, hänen täytyi tosissaan keskittyä saadakseen sanoista selvää. Hymy haipui hänen kasvoiltaan.
"Ei..Älä. En ole, olisin voinut tapattaa sinut siellä. Olisi parempi, että makaisin itse nyt siellä kuolemassa, ja sinä olisit juossut välittömästi teatteritalolle turvaan. Silloin mitään tästä.. ei olisi tapahtunut.." Albireo laski itselleen vihaisena päänsä. Kwyen-Sagan hyväuskoisuus ja luotettavuus oli tuskaisaa, tämä saisi surmansa vielä jonain päivänä.

Raskaasti huokaisten Albireo tajusi rintakehäänsä viiltävän yhä. Suden kynsissä oli siis ollut ilmeisesti hieman myrkkyä, kun haavat eivät olleet vielä parantuneet. Nopeasti hän katsahti Kwyen-Sagaa. Tällä ei varmasti ollut samanlaista verenkiertoa kuin hänellä itsellään, jos haavat eivät olleet parantuneet, tyttöhän saattoi parasta aikaa valua kuiviin..

Albireo nousi hitaasti ylös, repäisten puhtaan kohdan tunikansa helmasta, kastaen sen Mimirin veteen. Hänen käsissään oleva veri liukeni punaisen-ruskeina savukiehkuroina kirkkaaseen lähteeseen. Käännyttyään pois veden ääreltä hän uskaltautui polvilleen Kwyen-Sagan viereen, empien hieman. Hän ei enää varmasti uskaltaisi koskea tyttöön, tämä varmasti luulisi hänen jokaista elettään tappoyritykseksi.
"Oletko.. kunnossa?" Hän sai kysytyksi tältä ääni aavistuksen täristen. Toivottavasti tytöllä oli edes hieman parempi olo kuin hänellä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   Ti 16 Syys 2008, 14:32

Kwyen-Saga helpottui kovasti Albireon lupauksesta, vaikka kaiken järjen mukaan tämän olisi varmaankin pitänyt haluta pois miehen luota niin nopeasti kuin suinkin. Vaan miten hän olisi siinä kunnossa minnekään päässyt? Miten hän ylipäänsä pystyisi paranemaan siitä kunnosta, nimittäin mitä tyttö oli tähän mennessä ymmärtänyt, niin vampyyrille saattaisi olla jokseenkin hankalaa siistiä haltian haavat? Eikä Kwyen-Saga ollut ihan varma, pystyisikö siihen yksin.
Nopeasti tyttö jätti sen huolenaiheen rauhaan, sillä mitä ilmeisimmin Albireo kantoi pientä syyllisyydentaakkaa… Eikä varmaan ihan pientäkään. Osa tytöstä oli surullinen tämän havainnon johdosta, mutta toinen osa iloinen – toisen syyllisyys tarkoitti sitä, että Kwyen-Saga oli varmasti tälle jotain muuta kuin pelkkä iltapala.
”Äh, ole hiljaa”, haltia tuhahti melko ponnettomasti Albireon pään laskemiselle. Ei hän halunnut toisen ajattelevan sillä tavalla. ”Tiedätkö, en minä kuitenkaan kuollut… Sitä paitsi et voi syyttää itseäsi siitä, että…” Kwyen-Saga selitti taas kovin hiljaisesti ja joutui sitten pitämään tauon kesken lauseen, vetääkseen henkeä. ”…se susi päätti syödä juuri minut… Näytä tuollaista naamaa sille otukselle”, tyttö päätti lauseensa päättäväisesti. Puhuminen ei ollut ihan helppoa juuri sillä hetkellä, joka paikkaa polttaessa, joten tämän ”puhuminen” oli enemmänkin kuiskailua.

Hopeahaltian katsellessa Albireon touhuja, tämän mielessä käväisi muistikuva miehestä pidentyneiden kulmahampaidensa kanssa, veren peittämänä. Vaikka Kwyen-Saga nyt olikin melko varma, että Albireo ei halunnut mitään pahaa hänelle, katsahti hän silti hitusen pelästyneesti miestä, joka oli nyt tullut viereensä. Tyttö katui ilmettä saman tien ja yritti hymyillä – ei hän pelännyt Albireota, enemmän sitä, miksi tämä voisi muuttua jos joutuisi tekemisiin haltiaveren kanssa. Kwyen-Saga tosin ei tiennyt, pystyikö Albireo pitämään jotain kontrollia vampyyripuolensa kanssa.
”Äh, jossain… varmaan kylki? Ja… otsa, tuleeko siitä verta?” Kwyen-Saga vastasi toiselle ja kohotti kivistävää kättänsä varovasti koskemaan otsaansa. Verta näytti tulevan, mutta onneksi ihan vähän. Sen sijaan hän ei ollut ihan varma, uskaltaisiko edes koskettaa kylkeänsä – jotain vikaa niissä ainakin oli. Tyttö nosti hitusen yllä olevaa viittaansa silmiensä tasolle ja hengähti pienesti.
”Anteeksi, taisin… sotkea tämän.”
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   Ti 16 Syys 2008, 16:50

Kevyt helpotus valtasi Albireon hänen tajutessaan Kwyen-Sagan puheen päättäväisyyden. Tytön ääni oli tosin melkein pelkkää kuiskailua, mutta sanojensa kevyt järjettömyys asian vakavuuden rinnalla toi pakostikin kevyen pilkahduksen hänen silmiinsä. Hän oli jokseenkin helpottunut siitä, ettei Kwyen-Saga ainakaan avoimesti vihannut häntä, toisaalta hän tiesi sanat pelkäksi helinäksi.
"Ei, ilman minua et olisi koskaan lähtenytkään teatteritalolta, vaan jatkanut iltaasi äitisi kanssa." Hieman epäröiden hän jatkoi:
"Ja sitä.. otusta ei tarvitse pelätä enää." Otus-sana maistui myrkyltä Albireon suussa vaikka kyse olikin ihmissudesta. Ei hän ollut yhtään sen parempi, pimeän verta himoava peto. Kenties jopa pahempi, sillä susi oli varmasti ollut hyvä mies ennen purruksi tulemistaan, ja tahtoi kenties yhä vanhaa elämäänsä. Albireo taas.. hän oli syntynyt vampyyriksi, eikä ollut koskaan toivonut olevansa jotain muuta.

Hän katsoi Kwyen-Sagan tutkiskelua mahdollisten vammojen tai haavojen varalta. Tämän mainitessa Albireon viitasta hän oli melkein naurahtamaisillaan, viitta oli vain pala muotoon ommeltua kangasta, joita hänellä oli useampia. Huomatessaan tämän henkäyksen hän kuitenkin perui nopeasti aikeensa, ottaen hellästi kankaanpalan pois tämän silmien edestä. Kankaan veri oli kirkkaampaa kuin muu, sudesta valunut sotku. Pelkäsikö Kwyen-Saga verta tosiaan niin paljon, vai.. Albireo ei tiennyt hopeahaltioiden tavoista, mutta oli saanut pienen käsityksen siitä, etteivät kyseiset olennot verestä erityisemmin välittäneet.

Mahdollisimman rauhallisella liikkeellä Albireo laski märän kangastaitteen Kwyen-Sagan otsalle, painaen sitä kevyesti, varoen jatkuvasti koskettamasta tämän kalvennutta ihoa omallaan.
"Paina tästä kevyesti." Albireolla ei ollut minkäänlaista kokemusta verenvuodon tyrehdyttämisestä, mutta uskoi kevyen paineen ja viileän auttavan asiaa. Epäröiden hän katsoi sotkuista viittaa tytön päällä.
"Kylkesi pitää tutkia, että niissä ei ole pahoja vammoja.." Kuin sanatonta lupaa kysyen hän katsahti Kwyen-Sagan tummansinisiä silmiä kultaisillaan, tarttuen sitten siivottomaan kankaaseen, kääntäen sen sivuun nähdäkseen mahdolliset haavaumat.

Albireo ei kuitenkaan ehtinyt nähdä mitään, kun tämä veti terävästi henkeä, sulki silmänsä ja käänsi päänsä pois. Viitan alta oli tullut lämpimän, ilmeisen tuoreen veren tuulahdus, joka tuoksui tuhansia kertoja paremmalta kuin yhdenkään ihmisuhrinsa veri koskaan.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   Ti 16 Syys 2008, 17:21

”Mieluummin olen tässä nyt kuin… jos olisin yhä äitini kanssa”, tyttö vain puuskahti, tarkoittaen joka sanaansa. Olihan ilta tietysti saanut hiukan ikävän käänteen, mutta melkein mikä tahansa kelpasi ennemmin kuin muiden vakavien aatelisten kuiva seura.
Albireon seuraava lausahdus olisi saanut Kwyen-Sagan kohottamaan kulmiaan, jos tämä olisi jaksanut; mieshän selitti melkein kuin jollekin pikkulapselle. Eikä tyttö edes pelännyt koko ihmissutta enää, tämä oli ollutta ja mennyttä ja taisi parhaillaan aiheuttaa kovaa hälinää kyläläisten parissa.

Albireon antamalla kankaalla tyttö teki niin kuin käskettiin ja painoi sitä varovasti otsaansa, tuntien heti sen ihanan viilentävän ja puhdistavan vaikutuksen vasten kalvennutta ihoansa. Mitä hänen kylkiinsä taas tuli, Kwyen-Saga vain nyökkäsi pienesti miehelle. Kun ei hän sitä itsekään voinut tehdä, niin kai jonkun silti piti. Huomaamattomasti tyttö puraisi alahuultansa samalla kun seurasi miehen käden liikkeitä. Ensimmäinen ajatus, mikä putkahti mieleen Albireon reaktiosta, oli vain: näyttikö haava niin pahalta? Mutta saatuaan taas järjenjuoksustaan kiinni, tyttö muistutti itseään, mikä mies oli lajiaan.
”Tuota… Pystytkö… Voin yrittää itsekin…”, Kwyen-Saga sopersi hitusen hämillään tilanteesta. Koska tämä ei makuullaan nähnyt paljon mitään, yritti haltianeito nousta kyynärpäittensä varaan, mutta se vihlaisi kyljistä niin pahasti, että tämän piti laskeutua saman tien alas. Olisi nyt edes ollut jalka, joka loukkaantui, Kwyen-Saga toivoi ääneti ja tunsi olonsa jälleen kerran niin avuttomaksi ja hyödyttömäksi.

//möh, TÖKS.//
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   Ti 16 Syys 2008, 21:05

Albireota huimasi hieman, hänen kamppailunsa itsensä kanssa tuntui toivottomalta. Miksi edes välitän tytöstä? Tämähän on täysin vieras, aivan kuten kaikki muutkin, puoli tuntia ja haltiasta olisi jäljellä vain muisto. Albireo hieroi kevyesti ohimoaan. Ei, hän ei vain voisi, ei tätä tyttöä. Hänellä ei ollut harmainta aavistustakaan miksei vain hankkiutunut Kwyen-Sagasta eroon, kukaan ei huomaisi mitään, eikä kukaan olisi enää todistamassa hänen luontoaan. Jostain syystä hän ei kuitenkaan suostunut uskomaan Kwyen-Sagaa kielikelloksi.

Hetken kamppailtuaan hän havaitsi Kwyen-Sagan puhuvan ja yrittävän nousta, laskeutuen sitten pikaisesti takaisin. Se riitti Albireolle, joka avasi silmänsä, nielaisi kevyesti ja käänsi katseensa takaisin tyttöön.
"Ei, anteeksi, tämä on niin säälittävää.." Hän sulki vielä hetkeksi silmänsä ja puhalsi ilmat pois keuhkoistaan, yrittäen hengittää mahdollisimman kevyesti suun kautta. Aavistuksen täristen hän yritti keskittyä jälleen, toivoen surkean suojeluvaistonsa peittävän valtaisan janon.

"Tarvitsen viitan päältäsi, toivottavasti tarkenet." Nyt jo hieman määrätietoisemmin Albireo kohotti uudelleen viittaa, nyrpistäen nenäänsä, pitäen katseensa kuitenkin työssään. Susi oli ilmeisesti tarttunut kynsillään Kwyen-sagaa kyljistä. Sininen asu oli tärveltynyt, siinä oli viiltoja ja repeämiä, ja se oli kyllästynyt laikuittain tummanpunaiseksi. Mitä ihmettä minä teen? Verta oli huolestuttavan paljon Kwyen-Sagan pienehköön kokoon nähden, hän tarvitsisi paljon kangasta. Albireo vilkaisi nopeasti avonaista tunikaansa. Noh, hän tarvitsisi sitä paljon vähemmän kuin verta vuotava potilaansa. Hän kurotti vieressään olevan tikarin käteensä, viiltäen yhdellä vedolla sen auki, riisuen sen pois päältään, toivoen Kwyen-Sagan ymmärtävän säädyttömän asunsa ulkoiluun. Albireo värähti hieman venyttäessään haavaumilla olevaa ihoaan, mutta kipu pyyhkiytyi nopeasti hänen mielestään pois.

Muutamalla sivalluksella mustasta samettitunikasta oli kehkeytynyt kasa riepuja. Laskien tikarin maahan Kwyen-Sagan ulottuville hän nappasi muutaman kangaskappaleen mukaansa, kastellen ne veteen. Albireo oli hieman hakoteillä tekemisistään, johtuen paljolti yhä jatkuvasta kamppailusta päänsä sisällä.

//Muahhah, jakomielitautinen perverssi.. : D//
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   Ti 16 Syys 2008, 21:59

//:''D …Albireo on niin sulonen ! (--sanon minä henkilöstä, joka pohtii syödäkö mun hahmo vai ei, mutta KUN…)//

Kwyen-Saga vain pudisti miehen sanoille pienesti päätään. Tämä selvästikin yritti kovasti, vaikkei tyttö kunnolla ymmärtänytkään, mitä toinen oli käymässä läpi. Haltianeito alkoi pikkuhiljaa tuntea syyllisyyttä Albireon hankalasta olosta; hänen pitäisi todellakin tehdä itse myös jotain, tai muuten ennen pitkää… No, Kwyen-Saga ei oikeastaan tiennyt tai muuten mitä, mutta mitään kivaa se tuskin olisi.
Tyttö mutisi jotain myöntävän suuntaista Albireon siirtäessä viittaa ja ihan uteliaisuudesta tämä nosti päätään sen verran, että olisi nähnyt edes palan kyljestään. Nähdessään sieltä täältä veren täplittäneen yläruumiinsa Kwyen-Sagaa puistatti ja hän laski nopeasti päänsä takaisin alas.
Mitenköhän hän koskaan saisi selitettyä äidillensä mekon kunnon… Äidistä ajatellen ollen, Kwyen-Saga oli hukannut ajantajunsa aikoja sitten, eikä tiennyt, oliko näytelmä kenties jo päättynyt – varmaankin. Äiti nousi nopeasti tytön huolenaihelistalla ylös, sillä mitään etsintäpartiota ei enää kaivattu sen kaiken siihen mennessä tapahtuneen lisäksi.

Albireon kääntyessä kastelemaan kangasriepuja vedessä, Kwyen-Saga nosti otsalta yhden, nyt melko verisen, kaistaleen kangasta ja siirsi sen varovasti oikean kylkensä päälle. Tyttö koetti olla irvistämättä tuskasta, sillä kostean rievun viileys kirveli ikävästi haavan päällä. Ennen kuin Albireo ehti tulla takaisin haltiatytön viereen, tämä nosti palan entistä paitaa pois kyljeltänsä ja katseli sitä lievästi järkyttyneenä. Riepu oli melkein läpikotaisin verinen – vuosiko hän tosiaan niin pahasti?
Pienten puistatusten saattelemana Kwyen-Saga laski nyt melko hyödyttömän kankaan viereensä maahan ja siirsi tummansiniset silmänsä kohti kauempana olevaa Albireota. Vasta nyt tyttö hoksasi, ettei toisella oikeastaan ollut enää mitään, mitä olisi voinut kutsua paidaksi. Huomio hämmensi hitusen Kwyen-Sagaa, joskin tämä ei silti voinut olla pistämättä merkille, että toisella oli hyvin treenattu yläkroppa.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   Ke 17 Syys 2008, 15:42

//Köh, ja herrasta kun piti tulla suuremmanpuoleinen jäävuori käytökseltään.. Kwyen-Sagakin on ihanan "turhamainen" ja luottavainen verenhimoisen vampyyrin seurassa : D//

Albireo puristeli osan kangaspaloista liki kuiviksi, nauttien viileän veden soljuessa väsyneiden sormiensa välistä. Vesi vaikutti houkuttelevan syvältä, hän olisi antanut mitä vain, jos hän juuri nyt olisi voinut vain sukeltaa sen hiljaisuuteen, tulematta enää koskaan takaisin pinnan elämään ja sekamelskaan.. Hammasta purren hän irroittautui lähteen tarjoamasta ikuisuudentunteesta, keräten kangasrievut yhteen, vettä vuotavaan pinoon ja kääntyen taas Kwyen-Sagan puoleen. Hienoinen hämmästys kohosi Albireon kasvoille, kun hän huomasi tytön katselevan häntä. Hän kyllä ymmärsi, että Kwyen-Sagan kannatti olla varuillaan hänen suhteensa, mutta miten tämän katseesta saattoikaan puuttua se varautuneisuus ja viha mitä hän jatkuvasti odotti kohtaavansa?

Kevyesti hän laskeutui tämän viereen, kohottaen kulmansa kevyeen kysymykseen.
"Mitä pohdit?" Vastausta sen kummemmin odottamatta hän siirtyi haavaumien puoleen. Albireo ei ollut ikinä ajatellutkaan verenvuodon tyrehdyttämistä, ja ajatus Kwyen-Sagan vammojen parantamisesta soti vahvasti vastaan hänen omaa maailmaansa. Kuinka helppoa olisikaan ollut vain heittää tytön hyvinvointi sikseen, ja nauttia tämän tarjoamasta, herkullisesta lähteestä.. Mahdollisen hitain liikkein hän poimi tikarin maasta, luoden kultaisten silmiensä katseen rauhoittavasti Kwyen-Sagaan.
"En ole parantaja, mutta minun täytyy nähdä haavaumat, jotta voin tehdä niille edes jotain." Hänen sanansa kuulostivat vierailta korvissaan. Parantajia tässä tarvittaisiin, ei veren hyytymistä hidastavaa myrkkysäiliötä. Albireo loi pikaisen katseen kauas kujille. Hän tunsi erään parantajan, mutta tämä asui miltei toisella puolella Payonia, eikä näin vahvasti tuoksuvaa toipilasta voisi jättää Valhallan muiden ihmissusien ja mahdollisten vampyyrien armoille.

Albireo vei veitsen lähelle haavaumia, kohottaen kevyesti repaleista kangasta. Hän epäröi hetken, mutta ratkoi sitten varoen kangasta, niin että sai taitettua sen haavojen ympäriltä. Häntä alkoi jo huimata edessään huuruavat tuoksut, mutta sai kun saikin pidettyä itsensä aisoissa, katse edelleen työssään. Haavat eivät vaikuttaneet kovin syviltä, eikä Albireo uskonut sisäelinten vahingoittuneen. Verta niistä edelleen vuoti, hän tiesi Kwyen-Sagan tuntevan varmasti suurta kipua. Albireo laski tikarin maahan, valiten kuivan rievun pinosta. Hän loi varovaisen katseen noihin tummansinisiin silmiin.
"Tämä tulee sattumaan varmasti, sano heti jos tahdot minun lopettavan." Nenäänsä jälleen nyrpistäen hän laski rievun haavaumien peitoksi, painaen kätensä sen päälle.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   Ke 17 Syys 2008, 20:56

//Njoo, Kwyen-Sagastakin kyl tuli vähän erilainen kun mitä piti muttaaa… niin siinä melkein joka kerta käy :’)//

Tyttö punastui lievästi vampyyrin lähes retorisesta kysymyksestä, eikä vastannut mitään. Tämä ei tosin osannut sanoa, oliko ajatuksenkarkailunsa vain jotain seurausta siitä verestä, joka koko ajan valui hänestä ulos vai oliko hän vain väsynyt – missään nimessä Kwyen-Sagahan siis ei olisi ajatellut järjissään mitään kohteliaisuuksia toisen ylävartalosta.
Kwyen-Saga seurasi tarkasti katseellaan mitä Albireo teki, siirtäen miehenpuoleisen kätensä pois tieltä. Jälleen tyttö vain nyökkäsi toisen sanoille, yrittäen samalla henkisesti valmistautua siihen kirvelyyn, joka seuraisi haavojen putsaamisesta. Oli melko hämmentävää antaa Albireon repäistä pala mekosta juuri rinnuksen alapuolelta, mutta pakko mikä pakko.
”Selvä, ja jos tämä tulee liian vaikeaksi sinulle, niin voit kyllä lopettaa”, Kwyen-Saga vastasi sellaisella sävyllä, ettei kaivannut vastaväitteitä. Muut lauseet kuitenkin hukkuivat sen kivun alle, jonka riepu aiheutti. Toisaalta se teki hyvää, viilensi ja puhdisti verestä tahmaista kylkeä, mutta tytön oli silti purtava hampaitansa yhteen, ettei olisi irvistellyt.
Sattui, sattui ja sattui. Mutta kipu onneksi hälveni sitä mukaa mitä kauemmin Albireo piti riepua paikallaan. Ja kun tyttö saattoi keskittyä johonkin muuhunkin kuin siihen, ettei olisi huutanut ääneen, alkoi hän kaivata pientä jutustelua.

”Ehkä tämä on utelemista, mutta… Oletko aina ollut… tuollainen? Ihan vain sillä kysyn, että olet ensimmäinen tapaamani vampyyri…”, Kwyen-Saga töksäytti heti alkuun, suorasta kysymyksestään huolimatta melko varovaiseen äänensävyyn. Ehkä pelkkä ”vampyyrin” mainitseminen saisi toisen sekoamaan, kukapa tiesi. Tai ehkä toinen ei tykkäisi puhua asiasta. Ja juuri siksi, koska haltianeito ei tiennyt mitään, tämä oli utelias – ehkä jopa uteliaampi kuin tälle oli viisasta.

//...äh.//
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   Ke 17 Syys 2008, 22:26

Albireo ihmetteli hieman Kwyen-Sagan hiljentymistä, hän kun oli heidän lyhyen tuttavuutensa aikana huomannut, että tämä vastasi mielellään kaikkeen, mitä vain hän sattui kysymään. Silmäkulmastaan hän katsahti tyttöä kummissaan, mutta huomattuaan tämän punastuneen aavistuksen hän käänsi huomionsa takaisin työhönsä. Tytön ilmeestä hän ei uskaltanut edes ajatella mitään, kenties hän olisi sittenkin tarvinnut tunikaansa vielä. Onneksi Kwyen-Saga sai pian ajatuksensa taas kuosiin.
"Tämä.. taitaa tehdä vain hyvää minullekin", Albireo vastasi, osin tytön äänensävyn takia, osin aivan syystä. Hän ei pystynyt määrittelemään itsestään, oliko hänessä "petoa" tai ei, sillä vaikka hän muuttui joskus todella hurjaksikin, hän tunsi aina olevansa oma itsensä. Se oli vaisto, mitä hänen pitäisi oppia pitämään kurissa paremmin.

Albireo säikähti hieman tuntiessaan Kwyen-Sagan aristavan painaessaan riepua haavaa vasten, mutta piti silti kätensä paikoillaan. Hän alkoi jo katsella seuraavaa kankaanpalaa, kun Kwyen-Sagan kysymys jäädytti kokonaan hänen aikeensa. Hän väisti tytön katsetta tuntiessaan jonkin epämieluisan käyvän ylitseen. Albireo ei ollut koskaan pitänyt vampyyri-nimityksestä henkilökohtaisesti, sitä oli mukava kuulla kun hän tahtoi luoda kauhua ympärilleen, mutta kuullessaan toisen puhuttelevan häntä suoraan noin..
"Tarkoitat, olenko aina ollut..vampyyri?" Albireo tunsi itsensä jälleen kumman surulliseksi ajatellessaan elämäänsä, miten se ja hänen olemuksensa oli niin outoa Kwyen-Sagalle.. Toisaalta, Albireolla ei ollut mitään tietoa tämän elämästä tai hopeahaltioiden tavoista yleensä.

"Kyllä, synnyin vampyyriksi, ja minulla oli perhe.." Hän sanoi hieman vaisummin kuin oli tarkoittanut, ja korjasi sitä nopeasti.
"Ole onnellinen, ettet ole tavannut muita aiemmin, se olisi jäänyt viimeiseksi illaksesi." Kuin katkaistakseen oudon puheensa hän nosti punaisen kankaan pois haavan päältä, nyrpistäen jälleen nenäänsä, ja tutkien haavaa hieman lähempää. Hän kuitenkin joutui kiskaisemaan päänsä nopeasti takaisin, houkutus oli liian suuri. Mutta Albireo oli ehtinyt huomata haavoista sen verran, että ne eivät vuotaneet enää niin paljon, niistä oli tullut kerralla paljon verta. Varovaisesti hän laski puhtaan, märemmän rievun vanhan tilalle. Albireosta oli outoa puhua itsestään näin, mutta toisaalta tunsi sen kovin vapauttavaksi.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   To 18 Syys 2008, 16:25

Seuratessaan miehen melkein odotettua reaktiota, Kwyen-Saga ei ollut ihan varma, olisiko sittenkin halunnut perua koko kysymyksensä. Tyttö ei ollut koskaan rakastanut puhua kenenkään kanssa mistään mahdollisista aroista asioista – mitä vampyyriasia taisi olla Albireolle, enemmän tai vähemmän –, mutta nyt tämä halusi kuitenkin tietää. Olkoonkin sitten hitusen heikkona koko veriepisodin jälkeen ja ettei ajatuksensa kulkeneet niitä normaalimpia ratoja.
Niinpä haltianeito vain nyökkäsi varovasti toisen varmistukselle ja katseli kiinteästi tummilla silmillään Albireon vaihtelevia ilmeitä.
”Hm, ovatko kaikki muka niin verenhimoisia kuin sanotaan?” Tyttö sitten kysäisi jokseenkin epäilevästi; olihan hän itsekin vielä elossa. Miksei olisi sitten voinut olla muitakin Albireon kaltaisia, joskin Kwyen-Saga ei osannut määritellä miestäkään mihinkään varsinaiseen ”kilttiin kastiin”. Silti Kwyen-Sagaa olisi miellyttänyt ajatus vähän inhimillisemmistä vampyyreistä, joskaan tyttö ei pitänyt sanasta ”inhimillinen”, koska ei itse ollut edes ihminen.
Miehen puhuminen imperfektissä perheestään puolestaan vahvisti Kwyen-Sagan päätelmät siitä, ettei tällä enää moista ollut. Ja koska tyttö oli aina ennen kuvitellut vampyyreistä puhuttaessa, että näiksi tultaisiin vain purressa, tämä uusi näkökulma oli melko mielenkiintoinen. Vaikkakin Kwyen-Sagan täytyi myöntää itselleen olleen melko ahdaskatseinen, luultiinhan haltioistakin vaikka mitä. Tytön olisi tehnyt mieli kysellä lisää, mutta ei kehdannut, ettei olisi vaikuttanut sellaiselta rasittavalta ”en ole koskaan ennen nähnyt vampyyriä, ja tämä mullisti maailmani”-tyypiltä. Vaikka eihän hän kyllä ollutkaan nähnyt, mutta kuitenkin.

”Miltä se näyttää?” Kwyen-Saga päätti vaihtaa puheenaihetta haavoihinsa, joita ei edelleenkään nähnyt siinä tylsässä makuuasennossa, eikä oikein viitsinyt sorkkiakaan. Paremmalta ne kyllä tuntuivat siten, mutta tyttö ei edelleenkään tiennyt, miten voisi jälkeenpäin selittää kaiken vanhemmillensa. Oikeastaan Kwyen-Saga olisi voinut jäädä ihan vain siihen makuulleen koko loppuelämäkseen ja tuijottaa kaunista Valhallan yötaivasta. Ei ainakaan tarvitsisi selitellä yhtään mitään kenellekään. Sitä paitsi mitä sitten tapahtuisi kun haavat olisi hoidettu? Sanoisivatko he vain kauniisti näkemiin ja lähtisivät omille teilleen? Mieluiten Kwyen-Saga oli vielä ajattelematta sitä kokonaan.

//eh, jaarittelin :: D//
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   To 18 Syys 2008, 17:23

Albireo pohti Kwyen-Sagan kysymystä, vilkaisten tätä nopeasti. Hän ei voinut edelleenkään käsittää tuota katsetta, sen tyyneyttä ja pelottomuutta, ikään kuin hän pitäisi jutustelusta kanssaan. Ja mitä tuli kysymykseen, Albireo päätteli tytön pitävän häntä jonkinlaisena "turvallisempana" tai hillitympänä vampyyrina. Hienoisesti huokaisten hän pyöritti päätään.
"Jos kysyt omaa mielipidettäni, sanoisin joitakuita vain pelottomammiksi, toisia taas harkitsevammiksi, vaikken kovin montaa ole tavannutkaan." Albireo loi katseensa lähteelle päin, jonka pinnasta taivaan tähdet heijastuivat.
"Toivottavasti et pidä minua yhtään vaarattomampana kuin muitakaan lajistani. Se vasta olisikin kohtalokasta."

Vasta sanat päästettyään hän tajusi niiden merkityksen, mutta antoi asian olla. Hetkenkin ajatusten rentoutus saisi Kwyen-Sagan kuolemanvaaraan lähellään, ja hän toivoi tytön tajuavan sen. Myrkky maistui yhä Albireon suussa ja hän tunsi yhä pitkät hampaansa, mutta muuten hänen olonsa oli yllättävän tyyni ja vakaa. Kenties se johtui Kwyen-Sagan veren kuivumisesta, jolloin se ei tuoksunut enää niin voimakkaasti.

Hän nosti riepua haavan päältä, katsellen sitä arvioivasti. Hän olisi tehnyt paljon siistimpää työtä, Albireo tajusi kauhistuneena. Susi oli toiminut kuin heikkopäinen, sisäelimet olivat paljon alempana eikä tämän raatelujälkikään ollut kovin edullista. Onni heille.
"Haavat ovat melkein lakanneet jo vuotamasta, sinulla oli onnea, kynsistä ei riittänyt enää tarpeeksi myrkkyä sinuun." Albireo etsi pinosta mahdollisimman märän rievun, puristaen veden haavojen päälle. Veri huuhtoutui pois, jättäen kalpealle iholle neljä siistiä haavaa. Hän laittoi kuivan rievun vanhan päälle, jättäen kätensä painon pois. Vasta nyt hän huomasi niiden olevan aivan Kwyen-Sagan veren peitossa. Ihmeissään tuosta huumaavasta näystä hänen mieleensä palautui elävästi hetki, jolloin hän olisi ollut yhtä pahasti veren tahrima. Juoksevia ihmisiä, aikuisten itku, huuto ja valitus lastensa ruumiiden äärellä.. Albireo tajusi, ettei ajatellut sitä vuotta minkäänlaisen tunteen vallassa. Hän ei tuntenut häpeää, ei hurmosta, ei raivoa.

"Oletko miettinyt, miten selität tämän kaiken äidillesi?" Albireo kysyi työntääkseen ajatukset mielestään. Näin otollisen "illallisen" äärellä hän ei tahtonut ajatella mitään, mikä liittyi tappamiseen tai syömiseen. Viimein hän uskalsi katsahtaa hopeahaltiaa silmiin asti, miksi Odinin nimeen tämän piti tuoksua ja näyttää noin hyvältä?

//Öhhötökstöks, jopas liikkuikin eteenpäin..//
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   To 18 Syys 2008, 18:43

Kwyen-Saga mietti hetken Albireon sanoja, mikä tämä itse niistä sitten oli? Tähän mennessä mies vaikutti siltä harkitsevammalta, vaikka eihän sitä koskaan tiennyt, jos toisella vielä naksahtaisi. Mutta jostain syystä Kwyen-Saga ei jaksanut murehtia mitään sellaista, koska ei kuitenkaan mahtaisi Albireolle mitään siinä kunnossa – tuskin muutenkaan. Siksi tyttö mutristi hitusen tyytymättömän näköisesti huuliansa Albireon seuraaville sanoille.
”Pelätäkö sitten pitäisi?” tämä kysäisi hitusen haastavasti, mutta hiljaisesti. ”En jaksa.”

Haltia nosti hitusen päätään nähdäkseen nyt jo puhtaamman kylkensä, ja tyttö sai helpottua huomatessaan siistit haavat, jotka eivät edes näyttäneet kovin syviltä. Kwyen-Sagalla ei ollut mitään hajua, miten ihmissusien kynsien myrkky toimi, mutta se kuulosti aika vaaralliselta, joten kaipa hänellä tosiaan oli onnea. Tai ainakin joku vampyyri henkivartijana.
Tyttö räpäytteli pari kertaa silmiänsä Albireon kysymykselle, keräten koko ajan karkailevia ajatuksiaan takaisin kokoon. ”Tuota… Miten olisi: äiti hei, olen tässä kunnossa, koska ihmissusi hyökkäsi kimppuuni ja sitten vampyyri tuli ja pelasti minut ja puhdisti haavani?” Kwyen-Saga ehdotti ja virnisti mitä viattomimmin Albireolle, ikään kuin tämä olisi ollut äitinsä. ”Olen siis miettinyt, mutta… En tiedä”, tyttö lisäsi vakavoituen ja katseli mietteliäästi ruohoa vieressään. Vasta nyt Kwyen-Saga alkoi tuntea hyytävän kylmyyden, jota hetkittäin puhaltava viima vain lisäsi.
”En voi selittää äidilleni mitään, mikä ei pahentaisi tilannetta; jos sepitän jonkun jutun rosvoista, en saa tyyliin enää koskaan mennä ulos ilman henkivartijaa ja… totuutta nyt en voi kertoa ja…”, tyttö sitten puuskahti, kääntäen katseensa Albireon kautta takaisin tähtien täplittämään yötaivaaseen. ”Helpointa vain olisi, jos en menisi takaisin ollenkaan.”
Perhe. Mikä taakka se oikeastaan olikaan; jouduit olemaan aloillasi, halusit tai et. Et voi vaeltaa päämäärättömästi paikasta toiseen, ilman, että koko lähikylä on perässäsi sinua etsimässä. Vaikka olihan se silti kiva, kun joku välitti. Onkohan Albireo kovinkin yksinäinen? Kwyen-Saga pohti ja vilkaisi syrjäkarein miestä. No, ei kai se ollut hänen asiansa siitä huolehtia.

//Hmm, mäkin liikutan tätä peliä aivan valtavasti :'') ... //
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   To 18 Syys 2008, 22:18

Albireo hymähti hieman innottomana Kwyen-Sagan ehdotuksille asian selvittämisestä. Onneksi edes toinen heistä osasi ajatella optimistisesti, Albireo tunsi olevansa vastuussa tapahtuneesta, ja totesi hiljaa mielessään asian aika toivottomaksi. Kwyen-Sagan äiti omasi tarkat silmät ja terävän pään, joskaan hän ei ollut aivan varma miten tämä viihtyi lasillisten ääressä. Näytelmä oli loppunut jo ajat sitten, eikä kestäisi kun muutama tunti ja aurinko alkaisi häämöttää horisontissa. Hän ei haluaisi olla silloin ulkona näin vähissä vaatteissa.
"Kyllä sinun on miltei pakko mennä takaisin, äitisi huolestuu muuten, eikä se tiedä hyvää vapaudellesi.. Ainahan voit syyttää minua tapahtuneesta", Albireo lisäsi hieman synkästi hymyillen. Hän kyllä kestäisi epäsuosion aatelisten keskuudessa, se olisi halpa hinta totuuden kertomisesta.

Albireo kaivoi mahdollisimman pitkän ja leveän suikaleen riepupinosta, pohtien miten sen taittelisi antamaan parasta suojaa haavaumille. Hän tuskin uskaltaisi viedä rauhatonta mieltään lähemmäs Kwyen-Sagaa, kenties tämä pystyisi jo liikkumaan paremmin?
"Pystytkö.. voitko kiertää tämän ympärillesi?" Albireo tunsi jo pientä häpeää teoissaan, miten raukkamainen hän saattoi olla? Antaa nyt potilaan hoitaa itseään.. Samalla hän kiinnitti huomiota Kwyen-Sagan asuun, vaikka hän saisikin hoidettua haavat tyttö joutuisi ongelmiin jo pelkästään pukunsa repaleisuuden vuoksi. Albireo vilkaisi ympärilleen neuvottomana, manaten ratsunsa jättämistä kotiin. Aisleshion veisi hänen Kwyen-Sagan nopeasti hänen parantajaystävänsä luo, lämpimään, turvaan hänen janoltaan.

Puolihuolimattomasti Albireo sipaisi huuliaan, muistaen vasta täyteläisen ja makeahkon raudanmaun täyttäessä aistinsa käsiensä tahraisuuden. Hän henkäisi terävästi ja perääntyi taaksepäin, silmäteriensä laajetessa. Myrkky maistui voimakkaampana kuin koskaan hänen suussaan, veri oli puhdasta kultaa.
"Kwyen-Saga.. Veitsi.. Jos en pysty enää, suoraan sydämeen.." Albireon ääni oli käheä ja katkonainen hänen käydessä entistä pahempaa taistoa mielessään, taipuen lopulta kaksinkerroin kostealle nurmelle, yrittäen pidätellä itseään. Kuinka hän saattoikaan olla näin huolimaton? Hän käänsi tummenneen katseensa Kwyen-Sagaan, vääntäen sen sitten pakolla pois. Ei, hän ei antaisi periksi enää.

//O_____O Miten tönkköä ja kökköä, pahoitteluni.. Sen siitä saa kun katsoo Dexteriä, tekee enkunläksyjä ja haaveilee suihkusta samaan aikaan.. : P//
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   Pe 19 Syys 2008, 15:43

//Näh mitään tönkköä ollut : )//

Haltiatyttö huokaisi hiljaa tähtitaivaalle ja käänsi sitten vakavat silmänsä jälleen kerran mieheen lähettyvillään. Kuinka epäreilua elämä olikaan. ”Mikään mitä teen, ei tiedä hyvää vapaudelleni, mutta se siitä. Sinua en kuitenkaan syytä, kyllä minä jotain keksin”, Kwyen-Saga tokaisi mahdollisimman päättävästi, eikä aikonut edes harkita vaihtoehtoa ”syyttäkäämme Albireota kaikesta”. Sitä paitsi sitten hän ei luultavasti enää koskaan voisi nähdä miestä uudestaan, vaikka Kwyen-Saga ei kyllä tiennyt näkisikö muutenkaan. Tätä tyttö ajatteli enemmän tunteidensa kuin järjen perusteella, sillä tietysti olisi ollut järkevintä haluta verenhimoisesta vampyyristä eroon mitä pikimmiten.
Ennen kuin Kwyen-Saga ehti eksyä pidemmälle ajatussokkelossaan, heräsi tämä miehen sanoihin, miettien hetken. Nyt kylki ei ollut enää läheskään niin kipeä, joten se saattaisi jopa onnistua.
”Varmaankin”, Kwyen-Saga vastasi mitä optimistisimmin ja otti pitkän rievunsuikaleen vastaan Albireolta. Hitaasti tyttö tukeutui käsiensä varassa istuma-asentoon, irvistäen vain kerran kivun pistäessä äkkinäisesti, kadoten kuitenkin saman tien. Kwyen-Sagalla ei ollut aavistustakaan miten haava olisi oikeaoppisesti pitänyt sitoa – eihän hänen rikkaan aatelisperheen ainoana tyttärenä ollut sellaista tarvinnut harjoitella –, mutta tyttö päätteli, että varmaankin pelkkä tiukasti sidottu riepu tekisi tehtävänsä ja estäisi enemmän verenvuodon. Ei mennyt kuin muutama kymmenisen sekunti, kun Kwyen-Saga oli jo saanut kieputettua varovasti siteenkorvikkeen kärsineiden ja paljaiden kylkiensä ympäri, kiristi ja sitoi kokonaisuuden sitten tiukkaan umpisolmuun. Haltianeito varoi vetäisemästä liian syvään henkeä, sillä oli huomannut sen sattuvan hitusen.

Kwyen-Saga oli tyytyväinen tulokseen ja oli juuri kääntymässä hymyillen Albireoon päin, kunnes huomasi tämän perääntyneen. Pieni hymy katosi nopeasti haltianeidon kasvoilta säikähtäneen ilmeen tilalta. Ajattelematta mitään, tyttö haparoi veitsen luokseen Albireon sanojen takia, mutta tajuttuaan, mitä tämän muka pitäisi tehdä sillä, Kwyen-Saga viskasi veitsen kauhistuneena kauemmas itsestään. Tyttö kelaili nopeasti mielessään, mitä tuleman pitäisi, jos Albireo ei enää pystyisi hillitsemään itseään – miltä mies pahasti näytti. Jos homman nimi oli se, että joko Albireo söisi hänet, tai hän tappaisi Albireon niin… Nopea puistatus kulki Kwyen-Sagan ruumiin läpi; hän ei ollut koskaan tappanut ketään, vahingoittanut vain useasti, mutta ei tappanut. Tappaminen oli asia, jota tyttö ei pystynyt noin vain sulattamaan. Varsinkin, jos hänen itsensä pitäisi suorittaa sellainen teko. Ihmissuden tappaminen ei ollut liiemmin hätkähdyttänyt Kwyen-Sagaa, tuskin tätä olisi häirinnyt, vaikka hän olisi itsekin tappanut tämän. Mutta Albireo… Ehei. Hän ei pystyisi siihen, hän ei tekisi sitä. Kaikki ei kuitenkaan selvästi ollut kunnossa Albireon kannalla, ja jotain pitäisi tehdä.

Kwyen-Saga haparoi hetken ja sitten enempiä ajattelematta nousi seisomaan. Se vaati enemmän ponnistuksia kuin pelkkä istualleen nouseminen, ja teko jopa sattui kylkiin. Ei kuitenkaan niin pahasti, etteikö tyttö olisi pystynyt kävelemään. Niinpä, vaikka Kwyen-Sagalla ei ollut aavistustakaan siitä mikä olisi oikeasti voinut auttaa, tämä työnsi jaloillaan verestään kastuneet rievut Mimirin viisauden lähteeseen, samoin kuin Albireolta lainatun viitan. Jos kyse oli veren hajusta, eikö sen olisi pitänyt auttaa? Tökkiessään viittaa kohti lähdettä – olen pahoillani Albireo, mutta ehkä sinulla on varaa ostaa uusiakin viittoja – viitta takertui Kwyen-Sagan säären ympärille, joten tämä yritti heilutella sitä pois lähteen yllä. Kwyen-Saga onnistui, mutta sählätessään niin lähellä lähteen reunaa ei vain viitta, vaan myös hän itse, tipahti Mimirin syvänsinisenä kimmeltävään viisauden lähteeseen.

//täytyy sanoa: toi tyttö on kyllä vähän sählääjä : ( //
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   Pe 19 Syys 2008, 16:39

//Ihana sählääjä : D//

Valtava tuska raastoi Albireon mieltä, miten hän halusikaan upottaa hampaansa tuohon kuulaaseen ihoon.. Miten hän tahtoikaan saada itsensä hengiltä toisen turvallisuuden vuoksi. Hän ei ikinä ollut maistanut mitään yhtä herkullista eikä tuntenut vastaavanlaista vetoa metsästykseen. Albireo painoi päätään polviaan vasten, tämä ei ollut mahdollista, ei mitenkään, voi kun Kwyen-Saga ottaisi hänen puheistaan selkoa ja iskisi tikarin hänen selkäänsä nyt, kun hän oli vielä hiemankaan järjissään. Kipu saattaisi saada hänet jälleen aisoihin, kenties hopeinen ase tekisi niin pahaa jälkeä ettei hän koskaan enää nousisi. Jossain mielensä kujilla hän kuitenkin aavisti, ettei tuosta kauniista neidosta olisi tappamaan häntä. Todiste siitä lensi pian hänen viereensä.
Voi Kwyen-Saga, minkä teit, heitit hukkaan viimeisenkin suojasi..

Ajatusten poukkoillessa mielessään hän tunsi yhtäkkiä huumaavan hajun heikkenevän. Hän ei uskaltanut katsoa, ja yritti keskittyä kuuntelemaan, samalla kun taisteli itsensä kanssa. Jokin häiritsi lähdettä, hän saattoi kuulla veteen tipahtelevat rievut. Hämärästi hän kiitti mielessään haltian terävää päätä. Veri teki hänet hulluksi, verestä oli siis pakko päästä eroon. Seuraava, suurempi molskahdus havahdutti Albireon totaalisesti levottomasta horroksestaan. Hän vilkaisi enää yhtään ajattelematta Kwyen-Sagaan päin, löytämättä tätä enää mistään, lähde oli tyhjä. Kwyen-Saga oli hypännyt lähteeseen, siinä kunnossa! Albireo repäisi itsensä vaistoistaan, napaten tikarin mukaansa ja ampaisten eteenpäin. Hukkumiskuolema olisi tietysti parempi vaihtoehto kuin hänen saaliikseen joutuminen, mutta hän ei antaisi itselleen ikinä, ikinä anteeksi itselleen jos tälle sattuisi jotain hänen takiaan.

Mieli tukahduttavan täynnä ajatuksia Albireo astui kylmään lähteeseen, upoten pian kokonaan veteen. Hänestä tuntui, kuin hän olisi viimein avannut silmänsä ja aloittanut elämän uudestaan. Kaikki hajut olivat poissa, veden kylmyys poltti hänen ruumistaan, vieras veri huuhtoutui hänen iholtaan, ajatukset katosivat mielestään. Albireo katsoi ympärilleen pimeässä vedessä, löytäen pian hennon, vedeen pudonneen ruumiin kauniisti veteen levittäytyvien hiusten kehystämänä. Hän pääsi nopeasti tämän luo, kaappasi tätä kevyesti vyötäisiltä, vetäen molemmat pintaan. Hänen ihoaan kirveli yhä maailman tuoksujen valloittaessa jälleen aistinsa. Varoen hän nosti Kwyen-Sagan rantapenkalle, uskaltamatta jäädä tämän lähelle.

Albireo veti nopeasti itsensä vedestä, suunnaten pudottamaansa tikaria kohti. Hän lankesi maahan, kaappasi hopeisen aseensa käteensä, iskien sen nopeasti toisen, nurmella lepäävän käden läpi, naulaten sen kiinni maahan. Albireo veti terävästi, täristen henkeä, tajuten vain hämärästi kivun minkä tikari aiheutti, huokaisten helpotuksesta. Tuoksut ja maailma katosivat jälleen hänen painaessa päänsä ja sulkiessa silmänsä, vaeltaessaan ikuisuuden jälkeen taas pitkin isänsä viinitarhaa.

//@__@ Tuosta sammakkolammesta taisi tulla aika syvä..//
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   La 20 Syys 2008, 13:37

// :''D … mitäpä pikku lampi oliskaan ilman upottavia syviä kohtia… //

Kylmä vesi hulahti pistävästi tytön hennon vartalon läpi, turruttaen lisää tämän entisestäänkin jo sekavia aisteja. Hämärästi Kwyen-Saga ymmärsi olevansa kunnon pulassa tiputtuaan siihen kirkkaaseen veteen; eihän hän edes osannut uida. Tyttö yritti kuitenkin räpiköidä raajoillansa, mutta se sattui ihan liikaa. Niinpä hän vain päätti sulkea silmänsä ja vajota hitaasti, upota alemmas ja alemmas, kunnes koskettaisi lammen pehmeätä pohjaa... Haltia oli vähällä menettää tajuntansa, mutta tunsi yhtäkkiä jonkin kiertyvän vyötärönsä ympäri, jotain lämpimämpää, kuin ympäröivä vesi. Tämä jokin esti tyttöä vajoamasta enempää, ensin hän vain pysyi paikoillaan, mutta sitten lähti hitaasti kohoamaan. Kwyen-Saga ei halunnut raottaa silmiään, eikä ollut kyllä ihan varma olisiko pystynytkään. Kesken hämärien ajatustensa kuului taas veden loisketta, oli entistä kylmempi ja mikä parasta, Kwyen-Saga saattoi jälleen hengittää. Ajatuksetkin selkenivät, ja Kwyen-Saga alkoi pikkuhiljaa ymmärtää, että Albireo oli tainnut auttaa häntä, taas.

Pehmeä maa selkänsä alla Kwyen-Saga uskaltautui avaamaan silmänsä, alkaen yskimään vettä ulos keuhkoistaan, jota oli tainnut niellä enemmän kuin huomasikaan. Saatuaan keuhkonsa puhtaiksi alkoi tyttö oitis etsiä pelastajaansa, katsellen vauhkosti ympärilleen. Nopeasti tummansiniset silmät kohdistuivat mieshahmoon vähän kauempana itsestään, joka… mitä tämä teki?
”Albireo!” Kwyen-Saga kähähti kylmän veden vielä vaikuttaessa äänessään, eikä siten saanut huudettua toista niin lujaa kuin olisi halunnut.
Kuun valon pilkahdettua pilven lomasta tyttö näki hopean välähdyksen Albireon kädessä. Kwyen-Sagan silmät laajentuivat hitusen järkytyksestä, kun tämä ymmärsi, missä tikari oli – mutta missään ei kuitenkaan ollut verta. Tytön olisi tehnyt mieli mennä riuhtaisemaan tikari pois Albireolta ja viskata se lampeen, jonnekin mahdollisimman syvälle, josta sitä ei enää kukaan saisi esiin. Mutta haltianeito ei uskaltanut, koska ei tiennyt, mitä olisi taas voinut tapahtua, jos tämä olisi mennyt miehen lähelle. Niinpä Kwyen-Saga vain nousi hitaasti istualleen, vettä tippuvien hiustensa valuessa pitkin märkää selkää. Jotain märkää alkoi valua myös haltian poskia pitkin, tytön hetken aikaa luullessa sitäkin pelkäksi vedeksi. Kun Kwyen-Sagan näkökin alkoi hämärtyä, hän tajusi itkevänsä äänettömästi. No, oliko se nyt ihmekään, kun oli ensin ollut joutumassa ihmissuden suihin, seuraavaksi hänen olisi pitänyt tappaa Albireo, jonka jälkeen tyttö oli vielä ollut hukkumaisillaan. Ja nyt Kwyen-Sagalla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä tämä olisi voinut tehdä, tai mitä olisi edes halunnut. Vaan oliko kyyneleiden silti pakko tulla juuri Albireon seurassa?

// skgjsdls aika jäyhää tekstiä x__x //
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   La 20 Syys 2008, 14:59

Albireo istahti suuren viiniköynnöksen alle, tunkien varpaansa pehmeään multaan. Lehtivihreä ympäröi hänet, tummanpunaiset marjat roikkuivat valtaisina suurissa rykelmissä. Jostain kaukaa hän saattoi kuulla sisarensa etsiskelevät askeleet, jolloin hän painautui vielä syvemmälle kasvien joukkoon, toivoen sisarensa tarkkojen silmien vain vaeltavan hänen ohitseen. Muutaman tiheän sydämensykkeen jälkeen Albireo huomasi niin todella käyneen, askeleet kantoivat jo poispäin. Hitaasti nuori vampyyrilapsi ryömi pois piilostaan, kun tämä äkkiä huudahti yllättävästä kivusta. Hän oli nojannut kädellään mullasta pilkistävän, terävän kiven päälle, jolloin karkea ja kylmä pinta tunkeutui hänen ihonsa läpi. Huuto vaimeni kuitenkin nopeasti Albireon avatessa silmänsä, tuntien jälleen viileän veden poltteen ihollaan.

Albireo henkäisi ulos tiedostamattaan pidätellyn henkäyksen, päästäen tärisevän kätensä otteen tikarista. Vesi oli huuhtonut kaiken pois, tuoksut ja veren, myrkynmaun suustaan. Hampaatkin olivat kevyellä tunnustelulla liki normaalimittaisiksi kutistuneet. Hänen mielensä oli jälleen tyyni, tosin hieman sekava kuin suuren myrskyn jälkeen. Albireo katsahti maahan naulittua kättään, kokeillen sormien toimivuutta. Hän ei ollut ilmeisesti osunut luuhun, ihme kyllä. Nopealla vetäisyllä hän veti tikarin irti, väristen pienesti sen aiheuttamasta kivusta. Hän oikaisi selkänsä, kääntäen päänsä tutkimaan ympäristöä, nauliten silmänsä muutaman metrin päässä hytisevään haltianeitoon.

Jotakin tuntui jäätyvän Albireon sisällä, eikä hänellä todellakaan ollut tietoa mitä. Hän oli unohtanut kokonaan Kwyen-Sagan! Olikohan tämä edes kunnossa? Ilmeisesti ei, sillä kyynelvirta tämän tummista silmistä näytti olevan loputon. Albireon ensimmäiset ajatukset liitivät hänen omaan temppuiluunsa. Oliko hän sittenkin ehtinyt purra tätä jossain vaiheessa? Pelkkä ajatuskin siitä oli saada Albireon hyppäämään takaisin lähteeseen, mutta hieman hutera olotilansa ei kielinyt veren vuodattamisesta. Ei, Kwyen-Saga ei näyttänyt olevan ainakaan fyysisesti tuskissaan, mutta miksi nuo kyyneleet? Albireo ei ollut ikinä tajunnut niiden merkitystä, itse kun ei kyennyt vastaavaan. Hän oli kyllä nähnyt kyyneliä, turhankin usein, itseasiassa, mutta oli ajatellut niiden yrittävän herättää turhaa emotionaalisuutta pedon ajatuksissa uhrinsa puoleen. Nyt hänellä ei kuitenkaan ollut mitään ajatuksia Kwyen-Sagan vahingoittamisesta, mutta tiesiköhän tämä itse sen?

Ikinä elämässään Albireo ei ollut ollut yhtä epävarma liikkeissään, hän jätti tikarin maahan, nousten huterasti jaloilleen. Hän oli kuullut itsestään puhuttavan tunnevammaisena, tai minä ikinä olikaan, mutta ne olivat olleet syytöksiä hänen uhreiltaan, eikä hän ollut ikinä edes vaivautunut pohtimaan sanojen tarkoituksia. Mutta nyt Albireo tajusi, hän ei ollut tuntenut vastaavanlaista surun ja helpotuksen sekamelskaa mielessään yli kahdenksaankymmeneen vuoteen. Hänellä ei ollut tunteita, hän ei pystynyt ajattelemaan muiden tunteita tai ottamaan niitä omikseen.. Ennen kuin nyt.

Hitaasti Albireo otti askeleen, ja sitten toisen, kohta hän seisoikin jo Kwyen-Sagan edessä, tuijottaen tätä jo miltei vaaleankultaisilla silmillään. Epävarmasti hän laskeutui tytön tasolle, vetäen kevyesti ilmaa keuhkoihinsa, sulkien varovasti itkevän otuksen syliinsä. Hän tunsi kylmän ihon olkapäätään vasten, lämpimien kyynelten muodostaessa sekavia kontrasteja. Ääni käheänä hän silitteli märkiä hiuksia toisen selässä, kuiskaten tämän korvaan.
"Anteeksi.. ja kiitos."

//Johan tulikin tekstiä, kömpelöä ulkomuodoltaan, kökköä sisällöltään : P. Tunteettomasta jääprinssistäni taisi tulla vahingossa kömpelö sammakko.. : DD//
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   La 20 Syys 2008, 17:02

// ... ... toi mies <3____<3 //

Kwyen-Sagan lohduton tunteenpurkaus vain jatkui jatkumistaan, eikä tyttö enää tajunnut ympäristöstään tuon taivaallista, kunnes jokin hyvin sumea ja tumma yhtäkkiä ilmestyi näkökenttäänsä. Haltia hämmästyi ensin halauksesta sen verran, että unohti kyyneleensä pariksi sekunniksi, mutta kyynelehti sitten kahta kauheammin; kuinka hyvältä tuntuikaan olla jonkun syleilyssä, lämpimässä sellaisessa. Viileä yöilma oli saanut Kwyen-Sagan ihon jo hitusen sinertäväksi, eikä tyttö senkään puolesta osannut lakata tärisemästä.
Koska Albireota ei hänen surkea hetkensä näyttänyt hirveästi haittaavan, ei tyttöä enää hävettänytkään sillä tavalla vain itkeä ja itkeä.
"K-kiitos? Miksi...?" Kwyen-Saga lopulta sai sanottua, päästäen melko hysteerisen naurahduksen, joka ei sopinut lainkaan sen kyynelvanan keskelle. Joka tapauksessa, hänhän oli aiheuttanut pelkkää harmia Albireolle siihen mennessä, ei tämän tehtävä ollut pyytää anteeksi.
"Anteeksi... Mi-minun pitäisi sanoa...", hopeahaltia lisäsi hetken kuluttua ja pyyhkäistyään pikaisesti silmiään, tämä uskalsi varovasti kohottaa katseensa Albireon kultaisiin silmiin.

"Onko se nyt ohi?" Kwyen-Saga kysyi kuiskaten, oliko heidän tosiaan ihan sopivaa olla niin lähekkäin? Tyttö ei kysynyt sitä mitenkään pelkäävästi, ainoastaan haluten tietää. Kyyneleetkin olivat nyt enimmäkseen pysähtyneet. Kuinka Kwyen-Saga sitä paitsi saattaisikaan ikinä pelätä sellaista ihmistä, jolla oli niin kauniit silmät kuin Albireolla. Niihin tytön katse olikin takertuneena pidemmän tovin, kunnes tämä melko vastentahtoisesti käänsi päänsä kohti Albireon olkapäätä, tuijottaen sitten vuorostaan lähdettä sen yli.

//hei, nyt töksähti...//
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   La 20 Syys 2008, 17:31

Albireo tajusi vain hämärästi mitä oli tekemässä. Hän ei ollut ikinä ollut näin lähellä toista henkilöä, ja vaikka se olikin outoa ja hänen sisällään tuntui kammottavan ontolta, toisen epämääräinen lohdutusyritys tuntui yllättävän hyvältä. Kwyen-Sagan avatessa suunsa Albireo oli vetämäisillään itseään kauemmas, mutta huomatessaan haltian aavistuksen sinertävän ihon hän päätti jäädä vielä paikoilleen, sikäli kun se ei Kwyen-Sagaa häirinnyt. Kenties hän saattoi näinkin todistaa janonsa olevan ohi?
"Sinulla ei ole mitään anteeksipyydettävää, minun olisi pitänyt itse harkita paremmin tekojani.. Ja kiitos, että.. et kavahda pois." Albireo alkoi saada äänensä takaisin, joskin sanojen tuottaminen tuntui kömpelöltä ja vaikealta.
"Eihän ole sinun vikasi, että maistut taivaalliselta", Albireo lisäsi onnettomasti naurahtaen, katuen välittömästi sanojaan. Hän sitten osasikin valita aina oikeat sanat..

Hän käänsi katseensa Kwyen-Sagan silmiin, katsoen niiden tummiin syvyyksiin. Niin arvoitukselliset, niin kauniit.. Albireo ei kuitenkaan halunnut vaikuttaa liian tunkeilevalta, ja katsahti jonnekin kaukaisuuteen. Mutta kuullessaan Kwyen-Sagan kysymyksen, hän käänsi katseensa jälleen tähän.
"Kyllä, se on ohi." Tältä illalta, Albireo lisäsi tuskaisena mielessään. Heti kotiin päästyään hän vaihtaisi vaatteensa ja ratsastaisi kauas Payonista, niin kauas kuin hänen väsymätön ratsunsa jaksaisi hänet kantaa, ja viettäisi onnettoman täysikuun yksin, kaukana muista olennoista. Tämäniltainen ei saisi toistua enää koskaan, kenties Valhallan elämä ei sopinutkaan hänelle.

Albireo ei ollut koskaan ennen hävennyt tai vihannut itseään näin paljon, ja tahtoi vaihtaa puheenaihetta. Niin hän upotti ajatuksensa jälleen tuohon äärettömään katseeseen.
"Oletko kunnossa?" Vaisu hymy jäi hänen huulilleen tajutessaan, ettei kysynyt sitä ensimmäista kertaa tänä iltana. Hän vilkaisi taivaalle, tajuten sen vaalenneen hieman. Yö oli kääntymässä aamuyöksi, eivätkä nuo harsoilevat pilvet pitäisi aurinkoa kauaa poissa Albireon iholta. Mutta asiaa uudestaan mietittyään hän päätti jättää asian sikseen, se olisi sitten sen hetken murhe. Tähdellisintä olisi saada Kwyen-Sagalle jotain säädyllisempää päälle ja takaisin äitinsä luo. Ivallisesti tuo näkymä käväisi hänen mielessään, puolialaston, lähes tuntematon mies toisi kovia kokeneen, repaleiseen asuun sonnustautuneen ja pahasti haavoittuneen tyttären yölliseltä kävelyltä takaisin äitinsä luo. Kenties heidän täytyisi miettiä sitä uudemman kerran.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   La 20 Syys 2008, 19:33

Kwyen-Saga pudisti pienesti päätään Albireolle, ei hän toista kavahtaisi. Tyttö oli aikeissa sanoa sen ääneenkin, kunnes miehen seuraava lausahdus sai hopeahaltian pienen hiljaisuuden jälkeen purskahtamaan hilpeään nauruun; oliko hän juuri kuullut oikein? Kaiken sen anteeksipyytelyn ja kiittämisen jälkeen Albireo meni sanomaan, että tyttö maistui taivaalliselta. Mitään huvittavampaa Kwyen-Saga ei ollut kuullut pitkiin aikoihin.
"Albireo... Ehkä sinun pitäisi vähän harjoitella tuota... tytöille puhumista", haltianeito lopulta tirskahti ja oli ääneti kiitollinen siitä, että oli saanut jotain piristystä ja hymyn takaisin kasvoillensa.

"Hyvä", tyttö sitten totesi vakavammin Albireon vakuutukselle. Pieni helpotuksen tunne valtasi hetkeksi Kwyen-Sagan, kunnes se väistyi väsymyksen tilalta. Nyt, kun ei enää tarvinnut jännittää mitään tai miettiä paljon mitään, jäljelle jäi pelkkä väsymys. Koko illan tytön tunteet olivat heitelleet laidasta laitaan, eivätkä ne kyllä vieläkään tätä kokonaan rauhaan jättäneet. Haltia nosti harhailleen katseensa jälleen takaisin Albireon kultasilmiin ja nyökkäsi pienesti. "Kylmä vain. Ja väsyttää", Kwyen-Saga vastasi vähän vaisusti, mutta hymyili silti takaisin.
"En jaksa mennä kotiin... Vaikka pitäisi varmaan, mutta... En tiedä", tyttö lisäsi vähän sekavasti ja pienen haukotuksen saattelemana nojasi päänsä Albireon olkapäähän, sulkien hetkeksi silmänsä. Kuinka ihanaa olisikaan vain nukahtaa siihen ja antaa muun maailman kerrankin olla... Mutta ei elämä koskaan voinut olla niin helppoa, niinpä Kwyen-Saga kohotti pian päänsä, ettei sentään olisi oikeasti nukahtanut.

"Entä sinä? Ja, tuota, kätesi?" tyttö muisti vielä kysyä, sillä ei kai vampyyrikaan voinut noin vain iskeä tikaria käteensä ja olla kuin ei mitään?
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   La 20 Syys 2008, 20:17

Albireo häkeltyi Kwyen-Sagan heleän kirkkaasta naurusta, joka sai hieman nolostuneen hymyn hiipimään häenkin huulilleen. Hän oli tottakai vähätellyt makua, haltianeidon veri oli suorastaan sokeroitua kultaa. Kwyen-Sagan huomautukseen tytöille puhumisesta hän ei vastannut kuin pienellä hymähdyksellä. Tyttöjen hurmaaminen tuskin olisi hänen suunnitelmissaan koskaan, sen hän oli sisäistänyt kymmenvuotiaana. Mitäpä elämästä tulisi, jos vähän väliä hän olisi syömässä kumppaninsa? Pelkkä ajatuskin asiasta sai hieman surullisen häivän hänen hymyynsä.

Tutkiskellessaan tarkemmin Kwyen-Sagan silmiä hän huomasi tämän todellisen väsymyksen ja tunteiden risteilyn. Ilta oli ollut varmasti tämän elämän rankimpia, hengenvaara jokaisen kulman takana. Albireo nyökkäsi hieman huolissaan Kwyen-Sagan ilmoitukselle olostaan. Hän oli sivaltanut tunikansa ja viitta oli lähteessä, joten niistä tuskin olisi apua tämän paleluun. Väsymys taas.. Albireo tunsi itsensä harvoin väsyneeksi, hänellä oli tapana nukkua muutaman tunnin keskipäivän aikaan pimeässä kartanossaan, kun ei ollut muutakaan tekemistä. Yöt hän valvoi poikkeuksetta. Haltian väsymys oli aivan vierasta ja outoa hänelle, mutta Kwyen-Sagan tyynestä olosta päätellen täysin normaalia tälle.

Kwyen-Sagan mainitessa kotiin menemisen Albireo hätkähti ajatuksissaan. Hän ei ollut lainkaan ajatellut tytön kotiinviemistä, ja tunsi itsensä typeräksi kuvitellessaan tämän äidin norkuvan teatterilla koko yön.
"Niin, tuota.. Missä sinä oikeastaan asut?" Albireon äänessä oli pienoinen vaivautuneisuus, hänen kysymyksensä saattoi olla tunkeileva. Hän ei kuitenkaan antaisi tämän lähteä yksin, se ei tulisi kysymykseenkään. Tyttö ei välttämättä pääsisi kymmentä metriä eteenpäin omin jaloin, saatika jos joku päättäisi tehdä lähempää tuttavuutta tämän kanssa.

Tuntiessaan Kwyen-Sagan nojautuvan olkapäätään vasten Albireon käsi hakeutui vaistomaisesti silittämään noita uskomattoman pehmeitä, nyt jo kuivempia hiuksia. Kenties he voisivat jäädä siihen vielä vähäksi aikaa.. Kwyen-Sagan kysymys sai Albireon kuitenkin takaisin ajatuksistaan. Hän veti haavoittuneen kätensä lähemmäs, tutkien punakivisen sormuksen vieressä avautuvaa, tummanpunertavaa haavaumaa, jonka reunamat alkoivat jo parantua. Hän kokeili kevyesti liikuttaa sormiaan, irvistäen kevyesti ikävästä vihlaisusta.
"Se on luultavasti pari päivää kipeä. En osunut luihin, joten eiköhän se siitä.." Albireolle vastaavanlainen kipu ei ollut vierasta, hän oli joutunut joskus pahoihinkin kamppailuihin. Hän ei kuitenkaan uskonut sen olevan niin helppo asia haltialle, joten hän hymyili kevyesti, vetäen kätensä pois tämän näkyvistä.
"Mutta se siitä, upotan sen alkoholiin päästessäni kotiin, jos yhtään helpottaa mieltäsi?" Hän katsahti taas hieman epävarman oloista seuralaistaan, ennen kuin irtaantui tästä ja nousi ylös. Hän loi katseensa lähteeseen, ennen kuin astui sinne.

Vesi oli kylmempää kuin Albireo oli ajatellutkaan, varsinkin Kwyen-Sagan lämpimän olemuksen jälkeen. Hän kahlasi veteen liki vyötäröään myöten, ennen kuin kurkotti kädellään pinnan tuntumiin jääneen viittansa vedestä. Albireo puristeli suurimpia vesimääriä pois siitä astellen samalla takaisin kuivalle maalle. Hän ravisteli viittaa muutaman kerran, heittäen sen sitten kuivumaan ja lämpiämään harteilleen.
"Oli kotisi missäpäin tahansa, emme pääse sinne täällä istuksimalla. Pystytkö kävelemään, vai kannanko sinut?" Kevyt hymy huulillaan hän ojensi kätensä Kwyen-Sagalle, auttaakseen tämän ylös maasta. Heidän onnettoman iltansa jälkeen Albireo oli hämmästyksekseen huomannut alkavansa pitää tästä kauniista haltianeidosta, ja hän halusi sanoa tälle vielä hyvästit ennen kuin katoaisi aurinkoa pakoon.

//Yhää, onko se kohta jo ohi.. :'' (( Käyn muuten ilmoittamassa nuo edelliset pelit suljettavien joukkoon..//
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   Su 21 Syys 2008, 00:20

//Joo, kiitti, mun piti joskus tehä se mut näköjään unohdin :'D Mut siis äh, tekis niin mieli venyttää tätä peliä vielä parisataa vuotta :--) //

Kwyen-Saga yllättyi hiukan miehen asuinpaikkakysymyksestä, tytön väsynyt pää ei ollut odottanut sellaista, vaikka olihan se tietysti ihan järkeenkäypää. Haltia ajatteli hetken aikaa kotikartanoansa, joka... oikeastaan, olikohan se aivan tyhjillään ja kaikki etsimässä häntä? Vai palaisikohan joka huoneessa valo toivottamassa hänet tervetulleeksi takaisin kotiin? Kwyen-Saga ei jaksanut arvailla enempää, hän vain tajusi, että sittenkin voisi ihan pienen hitusen verran kaivata kotiin. Kuitenkaan tyttö ei olisi vielä halunnut jättää Albireon seuraa, kyllähän hän piti tästä, vaikka ei kunnolla oikeastaan tuntenutkaan koko miestä.
"Kekus-Aukion ja Iso-Kärrytien välissä, jos tullaan Thorin taistelukentältä päin, niin talon näkee melkein suoraan", Kwyen-Saga lopulta yritti selittää mahdollisimman selkeästi, toivoen Albireon tajuavan. Vaikka toisaalta, jos tämä ei tajuaisi, niin silloin hän saisi olla miehen kanssa vielä vähän kauemmin ja... Hyvä on, ehkä hänen pitäisi alkaa käyttäytymään kuin ikäisensä, tyttö nopeasti totesi itselleen ja heitti typerät ideansa pois pääkopastaan.

Albireon näyttäessä kättään hopeahaltia käänsi päätään pienesti tähän suuntaan, ja katseli melko ihmeissään haavaa. Se ei näyttänyt lainkaan siltä, että siinä olisi käväissyt tikari, mutta... Näköjään vampyyreilla olikin sitten vähän enemmän "erikoisominaisuuksia". Vastaavanlainen kivunsietokyky olisi kyllä kelvannut tytöllekin.
"Helpottaahan se...", Kwyen-Saga sitten mutisi ja jäi yhä istumaan maahan toisen noustessa ylös. Tyttö säikähti ensin toisen lähteeseen kävelyä, kunnes sitten ymmärsi mitä tämä täältä haki ja rauhoittui saman tien. Sinisillä silmillään Kwyen-Saga seurasi Albireon paluuta lähteestä luoksensa ja vielä sittenkin istui hetken aikaa paikoillaan.
"Käveleminen on varmaankin hidasta, mutta jos se ei haittaa, niin ei tarvitse kantaa", tyttö vastasi melko varmasti ja tarttui Albireon käteen noustakseen sitten pystyyn. Hän ei olisi millään viitsinyt ottaa askeltakaan pois lähteen luota, ja jos Albireo ei olisi ollut toimeliaampi osapuoli, Kwyen-Saga olisi hyvinkin saattanut jäädä paikoilleen maahan.

"Mutta... Näemmekö me vielä?" Kwyen-Saga vielä uskaltautui kysymään sen kysymyksen, jota oli pyöritellyt päässään jo hyvän tovin. Hänellä itsellään ei kyllä olisi mitään näkemistä vastaan, mutta ei yhtään tiennyt Albireon kantaa asiaan. Hitusen arasti tyttö vielä vilkaisi miestä, kuin peläten valmiiksi tämän vastausta.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   Ma 22 Syys 2008, 16:27

//O_____O Kirjoitettiinko me eilen tosiaan yhteensä 7 viestiä? Tässä tuli nyt muutama tyhjä viesti väliin, mutta tämä jatkuu siihen mihin jäimme, en jaksanut odottaa viestien mahdollista palautumista. Toivottavasti siitä ei tullut kauhean tönkkö, yritin muistella mitä kirjoitin viimeiseen viestiin, lopputuloksesta ei tullut kauhean kehuttava :S //

Pieni pakokauhu hiipi Albireon mieleen Kwyen-Sagan tarttuessa häntä leuasta, mutta se laantui pian hänen huomattuaan, että tyttö ymmärsi mitä hän oli tarkoittanut. Nyt hän pystyisi katoamaan omatunto hieman kevyempänä. Muuta Albireo ei ehtinyt ajatellakaan, ennen kuin tunsi pehmeät huulet otsallaan. Ajatukset katosivat ja ilmestyivät hänen mielessään vieraiden tuntemusten vallatessa tilaa tajunnassaan. Miten hän ei ollut tajunnut Kwyen-Sagan lämmintä, turvallista olemusta aiemmin?

Vastustaen vahvasti kasvavaa haluaan sulkea silmänsä ja jäädä nauttimaan lämpimästä tunteesta ikuisesti Albireo irrottautui, astuen askeleen taaksepäin, kumartaen kevyesti päätään.
"Tuota sinun ei olisi pitänyt tehdä.. Mutta ole hyvä." Hän yritti pitää hienoisen moitteensävyn äänessään, muttei voinut mitään vaalenneiden silmiensä tuikkeelle. Hymyillen hän katsahti katua eteenpäin, huomaten Keskus-kadulle ja teatteritalolle osoittavan tienviitan. He olisivat kohta perillä, liian myöhään ja liian pian. Hänen tulisi kiirehtiä takaisin kartanoonsa, jos tahtoi väistää Auringon polttavia säteitä, mutta toistaalta.. Hän oli huomannut pitävänsä Kwyen-Sagan seurasta, kenties enemmän kuin olisi ollut suotavaa.

Vaitonaisena hän ojensi käsivartensa haltialle, pitäen katseensa eteenpäin. Hän oli huomannut surumielisyyden palaavan taas mieleensä, Kwyen-Sagan elämä tuntui olevan niin eläväistä ja lämmintä, hänen omansa ollessa karua ja pimeää. Miten hän voisi palata kotiinsa tämän illan jälkeen, odottamaan huomista pelkästään haaveita ja muistoja mukanaan? Kenties hän voisi vain unohtaa ja kadota, kuten edellisestä elämästään? Albireo vilkaisi nopeasti Kwyen-Sagaa, tämän syvänsiniset silmät palautuivat jälleen hänen mieleensä. Ei, ei hän voisi.
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Veteen katoava totuus
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 4Siirry sivulle : 1, 2, 3, 4  Seuraava

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: PAYON :: SURINYA BENEREL :: KAUPUNGIN-PUISTO :: MIMIRIN VIISAUDEN-LÄHDE-
Siirry: