PääsivuGalleriaFAQHakuRekisteröidyKäyttäjälistaKäyttäjäryhmätKirjaudu sisään

Jaa | 
 

 Veteen katoava totuus

Siirry alas 
Siirry sivulle : Edellinen  1, 2, 3, 4  Seuraava
KirjoittajaViesti
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   Pe 26 Syys 2008, 22:20

Kuiskauksen kantautuessa korvaansa Albireosta tuntui, kuin aurinko olisi paistanut suoraan hänen lävitseen, tuoden valtavan tuskan jälkeen lopullisen viileyden ja rauhan. Hänen teki mieli nauraa onnesta samalla kun hän tahtoi juosta pois. Hän kietoi toisen kätensä Kwyen-Sagan ympärille, uskaltamatta katsoa tätä silmiin. Kuinka vähän hän loppujen lopuksi tiesikään tytöstä, tai kuinka vähän tämä tiesi hänestä. Hän ei tiennyt myöskään mitään rakkaudesta, vain valtavasta tarpeesta sisällään, joka vaati Kwyen-Sagan läheisyyttä ja tästä huolehtimista. Albireo silitteli hajamielisesti tämän hiuksia, tahtoen olla tässä ikuisesti, vaikka tiesi sen olevan mahdotonta. Hänen täytyisi kertoa, vaikka tiesikin saattavansa satuttaa haltiaa sylissään.

"En tiedä, ketä rakastat, luultavasti Albireo-Leagninaria, Lesilion-Haiderinpoikaa, kaksikymmenvuotista vampyyria, joka ei ole koskenut elävään olentoon. Albireoa, jolla on perhe ja sisaruksia.." Albireon ääni vapisi hieman, eikä hän huomannut puhuvansa pian vain kuiskauksin. Hän käänsi tutkimattoman katseensa Kwyen-Sagaan, laskien kätensä tämän hiuksilta. Kuinka hän rakastikaan tätä, mutta hän ei voisi ikinä hyväksyä samaa tältä, jos tämä ei tietäisi, kenestä oikein puhui. Vetäen kevyesti henkeä hän miltei tunsi huudot jälleen korvissaan, lämpimän tunteen valuvan sormiensa välistä, värjäten koko maailman punaiseksi.
"Minä olen murhaaja, Kwyen-Saga, eivätkä uhrini.. ne eivät aina ole olleet vain janon vuoksi. He.. He tappoivat perheeni, silmieni edessä, polttivat kotini uskoen minunkin kuolevan sinne mutta.. Minä palasin ja minä tapoin heidät.. lapset ja naiset.. miehet.. kaikki. Koko kylän, vanhuksia lukuunottamatta."

Valtava tuska yltyi jälleen hänessä, eikä hän uskaltanut katsoa enää Kwyen-Sagaan, vaan käänsi päänsä pois. Nyt tämä ainakin tiesi, kenen seuraan oli joutunut, eikä Albireo katunut sanojaan. Parempi sanoa se suoraan vielä niin kauan, kun haltialla oli aikaa lähteä pois. Hän pelkäsi jälleen, enemmän kuin koskaan, mutta otti tunteen vastaan, hän oli sen ansainnut.
"Se sinun on hyvä tietää, jos.. Aiot vielä jäädä."

//Tttks.//
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   La 27 Syys 2008, 07:19

Haltianeito oli vähällä pistää jotain väliin, kunnes jäi kuuntelemaan loputkin. Sen jälkeen tyttö ei enää tiennyt mitä sanoa, miten ajatella, miten käyttäytyä. Ensimmäisenä reaktiona Kwyen-Saga veti kätensä pois Albireon ympäriltä syliinsä, jääden jo toistamiseen sinä hetkenä tuijottamaan niitä.
Ettäkö Albireo murhaaja? Sitäkö tämä sitten oli koko ajan tarkoittanut sanoessaan, ettei tyttö tunne häntä? Ja mies oli tappanut kokonaisen kylän… Tieto järkytti haltiaa, sitä tämä ei voinut kiistää. Toisinaan Kwyen-Saga ei mieltänyt itseään kovinkaan kauas ihmisistä, sillä muutamia ulkoisia puitteita ja magianhallintaa lukuun ottamatta hän eli kuin aatelisluokkainen ihminen. Mitä jos hän olisi ollut siinä kylässä?
Ennen kuin tyttö ehti ajatuksissaan kääntyä kokonaan Albireota vastaan, hän alkoi miettiä, mitä jos joku tappaisi hänen perheensä. Siitäkin huolimatta, että joskus nämä kävivät pahasti hermoille, ei Kwyen-Sagakaan nielisi asiaa noin vain. Ehkä hänkin… kostaisi?
Ajatus ei ollut mikään mukavin, mutta jälleen haltian täytyi myöntää itselleen, että se olisi luultavasti totuus. Kuitenkaan Kwyen-Saga ei tiennyt mitä sanoa Albireolle – että ei se mitään, teko oli oikeutettu? Vaan kun se ei silti ollut oikein.

Inho ja rakkaus taistelivat Kwyen-Sagan sisällä, aiheuttaen tytölle pelkkää suunnatonta päänsärkyä. Toisaalta tyttö oli kiitollinen, että mies oli kertonut heti, eikä vasta kahden vuoden päästä; toisaalta tyttöä rasitti, että tämän piti pilata se hetki.
Pitkän hiljaisuuden, jota Kwyen-Saga ei ollut edes tajunnut hiljaisuudeksi, tämä vilkaisi silmäkulmastaan Albireota. Samassa hän löysi osan sanoista, joita oli kaivannut.
”Kiitos, että kerroit. Mutta… En, en tiedä… Milloin se tapahtui?”
Kwyen-Saga halusi tietää ajankohdan – ehkä hän voisi helpommin hyväksyä tapahtuneen, jos siitä olisi paljon aikaa.

//Tööök. En sit tänään ehi vastaileen enempää, huomenna vasta (tai joskus yöllä hmm) //
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   La 27 Syys 2008, 20:58

//Pahoittelut viivästyksestä, olin koko päivän Lahdessa joillain turvallisuus ja puolustusmessuilla..//

Tukahduttava tunne otti jälleen vallan Albireosta, tehden tämän entisestään harvasta hengittämisestä vaikeaa. Hänen kurkkuaan kuristi ja rintaansa vihloi, hän tiesi tehneensä oikein kertoessaan itsestään, muttei silti ollut. Kwyen-Saga ei saisi välittää vain siitä osasta häntä jonka oli nähnyt yön aikana, tämän tuli tietää koko totuus. Eikä se ollut kaunista kuunneltavaa. Haltian äkillinen vetäytyminen vain pahensi tunnetta, saaden Albireon rentoutuneen olemuksen katoamaan. Tämä värähti äkillisestä, viileästä tunteesta, laskien päänsä ja sulkien silmänsä. Hän oli tiennyt tämän, kohta Kwyen-Saga nousisi ja kävelisi pois, eikä hän näkisi tätä enää. Hän oli hirviö, lapsenmurhaaja ja suvuntuhoaja. Vain oman surunsa ja vihansa tähden.

Kwyen-Saga kuitenkin pysyi siinä, vaikkakin oli selvästi vaivaantunut. Albireo uskaltautui varovasti kääntämään katseensa tähän, ja miltei nosti kätensä tätä lohduttamaan, mutta perui aikeensa välittömästi. Tässä ei ollut mitään lohduteltavaa, hän oli mikä oli, Kwyen-Saga oli sattunut viettämään yhden yön verran aikaa vain väärän miehen kanssa, tämän elämä jatkuisi vielä eteenpäin. Albireon teki mieli ehdottaa varovasti tämän kotiinpaluuta, muttei ehtinyt ajatusta pidemmälle Kwyen-Sagan kysyessä. Hän katsoi ihmeissään haltiaa, tämä tosiaan tahtoisi tietää vielä enemmän? Tyttö oli joko epätoivoinen tai sitten tällä oli jokin pahasti vinksallaan.
"Noin kahdeksankymmentä vuotta sitten", Albireo vastasi viimein särkyneellä äänellä. Kahdeksankymmentä vuotta, niin kauan hän oli vain paennut ja elänyt erakkona, kaukana kaikesta, vuosikausia puhumatta kenellekään, eläen vain yön tajoamalla suojalla. Muistellen lapsuutensa autuutta ja lämmintä rakkautta.

Hiljaisuus jäi ikävästi ilmaan hänen vastauksensa jälkeen, mikä vihloi ikävästi Albireon korvia. Hän katsoi auringonsäteitä, jotka lähenivät hetki hetkeltä, kirkastuen ja valaisten varjoja, häivyttäen ne kohta kokonaan. Albireo näki Kwyen-Sagan silmäkulmastaan tahtomattaankin, ja vaikka hän tiesi ettei ansaitsisi tätä, ei hän osaisi ajatella enää elämää ilman tämän syvää katsetta, pehmeitä hiuksia ja iloisia, hyvää tekeviä sanoja.

//Aika paljon toistoa tuli, pahoitteluni.//
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   La 27 Syys 2008, 23:12

Kahdeksankymmentä vuotta oli melko paljon, haltia huomasi miettivänsä. Vaikka tyttö ei pystynytkään noin vain käsittelemään sellaista asiaa, alkoivat tämän ajatukset saada sentään jotain selkoa.
”Kadutko sitten sitä?” Kwyen-Sagan kysymys tuli hiljaa, mutta kuitenkin tarpeeksi kuultavasti. Tyttö käänsi silmänsä hetkeksi kohti Albireota, kääntyen sitten takaisin tuijottamaan kalpeita käsiään. Jokainen sisään hengitetty pala ilmaa sai haltian jännittyneemmäksi: vastaa myöntävästi!
Tosin, vaikka Albireo myöntäisi katuvansa asiaa, ei se saisi sitä tekemättömäksi, mutta loppujen lopuksi mikä hänkään oli itse tuomitsemaan miestä. Kopeille aatelisille ei asiaa yleensä oikein opetettu, mutta Kwyen-Saga oli silti oppinut antamaan anteeksi, hyväksymään ja unohtamaan vaikeitakin asioita. Albireon kertoma totuus teki kuitenkin kaiken sen vaikeaksi, olihan kyse miehestä, jota tämä halusi rakastaa.

Sitten haltianeito veti vähän syvempään henkeä, suuntasi sinisien silmiensä tuijotuksen auringon valaisemalle pääkadulle ja mietti vähän tarkemmin. Loppujen lopuksi, siitä oli yli Kwyen-Sagan elinajan aikaa, periaatteessa Albireolla oli ollut motiivi – vaikka eihän tappamiseen mikään oikeuttanut – eikä tyttö edes ollut tuntenut sen kylän ihmisiä. Olihan mies säästänyt vanhukset, eikö se ollut jonkinlainen osoitus ainakin inhimillisyyden rippeistä?
Sitä paitsi, jos kyse olisi kylällisestä vaaneja, Valhallan pohjasakkaa, työttömiä itseäänkauppaajia sekä roistoja, niin haltia ei olisi ikävöinyt näitä. Ja olihan se varmasti vaatinut vampyyriltäkin suuria ponnistuksia tunnustaa asia tytölle, ainakin tämä halusi uskoa niin.
”Tiedätkö – älä nyt käsitä, että hyväksyisin tappamisen, mutta kuitenkin – täytyykö tämä oikeastaan ottaa niin vakavasti?” Kwyen-Saga puuskahti melko väsyneesti hetken kuluttua, tuijottaen yhä kadun päähän. Mitä enemmän hän yritti asiaa puolustella tai vastustella, sitä kipeämmäksi päänsä tuli, eikä väsymys auttanut asiaa yhtään. Joka tapauksessa haltia ei ollut valmis päästämään Albireota menemään. Samalla hetkellä tytön mieleen vilahti kuvat Albireosta tappamassa ihmissuden, sitomassa Kwyen-Sagan haavoja, heittämässä tälle tikarin käskien tappaa itsensä, pelastamassa haltian suihkulähteestä ja lopuksi tukemassa tätä takaisin kotiinsa. Tuo Albireo ei voinut olla paha.

”Anna anteeksi”, haltia voihkaisi ja painoi päänsä käsiinsä, sulkien silmänsä. Mitä sillä oli väliä mitä oli tapahtunut menneisyydessä, niin kauan kuin mies ei haluaisi toistaa asiaa? Nyt tyttöä lähinnä inhotti tämä itse, ja kaikki epäilyksensä siitä, että mitä jos Albireo olikin vain jokin kaksinaamainen valehtelija. Albireolla oli ollut monta tilaisuutta jättää Kwyen-Saga kuolemaan, mutta kertaakaan tämä ei ollut niin tehnyt. Miksi haltia oli epäillyt sellaista henkilöä alkuunsakaan?

//Ja pah, tästä paljon sekavammaks on vaikee pistää. Ei näköjään taaskaan pitäis kirjottaa näin kuolemanväsyneenä, mutta ööh.. koukuttava peli... //
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   Su 28 Syys 2008, 00:18

Kwyen-Sagan kysymys halkoi vihlovaa hiljaisuutta, tullen kuin huutona veden alta Albireon ajatuksiin. Katuiko hän sitä? Loppujen lopuksi hän ei ollut antanut ajatuksen vaivata itseään kuin unissaan, hän oli sulkenut sen pois kuten kaikki tunteensakin. Kyläläiset olivat ansainneet sen, hän ei ikinä voisi unohtaa äitiä, joka ei koskaan palannut kotiin, isää joka kuoli suojellessaan lapsiaan, sisaruksiaan, joiden veret värjäsivät näkökenttänsä. Albireo ei olisi pystynyt ikinä kuvittelemaankaan sellaista tuhoa ja kuolemaa, tuttujen kyläläisten tyytyväisiä katseita liekkien saartaessa hänet. Albireo puristi kätensä huomaamattaan nyrkkiin. Ne saastat olivat todella ansainneet sen, mutta katuiko hän sitä? Lasten ikuiset tuskanhuudot unissaan, vanhempien armoa anovat katseet..
"Enemmän kuin mitään muuta", Albireo kuiskasi ilmaan. Hän todella katui sitä, olisi tehnyt mitä vain jos olisi saanut tehdyn tekemättömäksi. Hänen olisi vain tarvinnut kadota, ei aiheuttaa sellaista tuskaa kaikille, myös itselleen. Ihmiset olivat ansainneet sen, mutta Albireon ei silti olisi tarvinnut tappaa heitä.

Albireo tuijotti vastapäisen talon seinää, olo edelleen rauhattomana. Hän oli tunnustanut häntä vuosikymmeniä vaivanneen asian, eikä se lopultakaan ollut kovin vaikeaa. Mieli turtana hän yritti pohtia Kwyen-Sagan kysymystä, saamatta kuitenkaan selvää ajatuksistaan.
"Kyllä.. ja ei. Sen vuoden jälkeen en nauranut enkä hymyillyt, pidin vuosien hiljaisuutta puhumatta kenenkään kanssa, eläen päivän kerrallaan itseni kanssa menettäen samalla ajan merkityksen. Minä kuolin silloin, ja heräsin vasta eilen illalla. Ymmärrätkö, että viime yö oli ensimmäinen kahdeksaankymmeneen vuoteen, kun pidin kenestäkään toisesta huolta? Että silloin ensimmäistä kertaa saatoin välittää jostakusta.. sinusta." Albireo tunsi itsensä oudon voimattomaksi puhuessaan, hänen puheensa oli hiljaista ja kuin jonkun toisen suusta.. Silti hän tunnusti jokaisen sanansa todeksi, hän ei uskonut pystyvänsä enää valehtelemaan. Kwyen-Saga saakoon tietää kaiken hänestä, jos vain halusi, hän ei estelisi.

Kesti hetken, ennen kuin Albireo tajusi horroksessaan Kwyen-Sagan pyytelevän häneltä anteeksi. Albireo käänsi viimein katseensa tähän, katsoen tätä ihmeissään. Anteeksi? Mistä? Hän oli itse vuodattanut myrkkyä tähän hetkeen pakottamalla tytön kuuntelemaan karmeaa menneisyyttään. Jo pieni vilkaisu tämän virheettömään ihoon ja puhtaaseen olemukseen sai Albireon katumaan tekoaan. Miksei hän ollut ajatellut aikaisemmin, hänhän oli vain saattanut turmella koko maailman viimeisen puhtaan olennon!

Yhtään ajattelematta hän laski kätensä Kwyen-Sagan käden päälle, puristaen kevyesti, sipaisten toisella tämän poskea ja suippoa korvaa.
"Sinun ei pidä pyytää mitään anteeksi, minähän se tässä myrkkyä tihkun." Albireo ei uskaltanut enää ymmärtää mitään, hän oli rakastunut hopeahaltiaan, joka ilmeisesti oli rakastunut häneen, hän oli kertonut itsestään liikaa, pelästyttäen tämän, mutta nyt se oli Kwyen-Saga, joka pyysi anteeksi.
"Jos ikinä saisin mitään tehtyä tekemättömäksi.. niin se olisi se vuosi. Olisin vain voinut jäädä palavaan taloon, tuhoutua muistojeni ja perheeni kanssa." Albireo ei tahtonut enää puhua koko asiasta, mutta tahtoi silti selvittää tytölle mitä oikeasti tarkoitti ja mitä hän tahtoi, meni se sitten joko syteen tai saveen. Albireo ei enää jaksanut välittää.

//Ei pitäisi katsoa 80-luvun "toimintaleffaa" ja kirjoittaa viestiä samaan aikaan..//
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   Su 28 Syys 2008, 21:32

Osa suuresta painosta tipahti pois haltiatytön mielestä Albireon kuiskatessa katuvansa. Erehdyksethän olivat inhimillisiä, ja inhimillisempää niistä teki katumus – vaikka tietenkään liika katumus ei tehnyt hyvää kenellekään. Jälkikäteen menneille oli hankalaa tehdä mitään, ainakaan Albireon tapauksessa. Katsellessaan lähietäisyydeltä polviaan Kwyen-Sagan teki mieli itkeä miehen puolesta. Hän ei itse kyennyt edes kuvittelemaan millaista elämä olisi ilman hymyä tai naurua yli kahdeksankymmentä vuotta! Jos tytöllä olikin vielä ollut jotain inhoa miehen tekoa kohtaan, nyt lähes loputkin rippeet siitä haihtuivat. Sitä paitsi Albireo välitti hänestä ja hän Albireosta; saisiko muka jokin menneisyyden teko tulla kaiken sen väliin?

Miehen kosketus sai tytön jälleen hereille ajatuksistaan - tämän käsi oli niin sileä, niin kaikin puolin täydellinen ja vaikka se ei varsinaisesti lämmin ollutkaan, sai se silti koskettamiinsa kohtiin leviämään mukavan tunteen. Se tunne oli turvallisuutta. Ei lainkaan mikään sellainen tunne, jota tunnettiin tappajan seurassa. Hitaasti Kwyen-Saga käänsi päänsä sivulle, katsoen ylöspäin tuohon mieheen, joka tosissaan väitti, että tämän olisi pitänyt kuolla kaikkien niiden kyläläisten sijasta. Hetken haltia vain tuijotti epäuskoisesti, mutta suoristautui sitten äkkiä ja melkein lennähti halaamaan Albireota.
”Sinä et tihku yhtään mitään, sinä…” Haltia yritti saada ajatuksiaan kokoon miehen korvan juuressa ja äänensä takaisin hallintaan. ”Parempi, ettet tuhoutunut. Parempi, että olet nyt siinä. En halua välittää siitä, mitä olet tehnyt menneisyydessä.” Ajatuksiensa taas harhaillessa Albireon äskettäin kertomaan, siihen millaista tämän elämä oli ollut, kyyneleet pyrkivät sumentamaan Kwyen-Sagan näkökentän. Tytön teki mieli iskeä typerä päänsä kujaa reunustavaan seinään, minkä takia hänen piti koko ajan itkeä? Kiivaasta räpyttelystä huolimatta kuumat kyyneleet pistelivät ensin haltian poskipäitä, tippuen sitten Albireon olkapäille.

”Äläkä enää sano noin, en tiedä mitä tekisin ilman sinua”, Kwyen-Saga sai hetken kuluttua lisättyä epävakaalla äänellä, tiukentaen halaustaan. Kaikki äskettäiset tunnekuohut haihtuivat Albireon kevyen ominaistuoksun lähellä, jättäen jäljelle puhtaan välittämisen. Olkoonkin, että haltianeitoa mahdollisesti odotettiin tämän kotona, mutta tyttö itse tunsi olonsa kotoisammaksi siinä Albireon sylissä.

//Anteeks vastauksen kestämisestä, mutta koeviikko tappaa. Ja… toi ’sinä et tihku yhtään mitään’ –kohta… :'DDD Joo. En sanokaan mitään. Se vaan on tyhmä kohta.//
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   Su 28 Syys 2008, 22:27

//Kwyen-Saga on niin ihana! Ei ollenkaan tyhmää. Ja koeviikko tappaa. Huomenna ruotsia, blagh..//

Albireo ei ollut ollenkaan valmistautunut Kwyen-Sagan äkkinäiseen mutta lämpimään halaukseen. Hän ei osannut reagoida ollenkaan, ja kuunteli tämän sanoja henkeään pidättäen, katsoen jonnekin kaukaisuuteen. Albireo ei ollut uskaltaa uskoa korviaan, saattoiko haltia todella välittää hänestä hänen menneisyydestään huolimatta? Lämpimien kyynelten tipahdellessa raskaina hänen olkapäälleen hän viimein uskaltautui kietomaan kätensä kevyesti toisen ympärille, painaen otsansa Kwyen-Sagan olkapäätä vasten. Hän hengitti viimein hitaasti ja syvään, imien itseensä tytön kaunista tuoksua, tuntien sileät ja pehmeät hiukset kasvoillaan. Tässä hänen oli parempi olla kuin missään, koskaan aikaisemmin, lähestyvistä auringonsäteistä huolimatta.

Kwyen-Sagan tiukentaessa otettaan Albireon teki mieli vastata samalla tavalla, mutta tyytyi vain silittelemään tämän hiuksia.
"En minäkään", hän kuiskasi tälle viimein, sulkien silmänsä. Hän tunsi itsensä väsyneemmäksi mutta onnellisemmaksi kuin koskaan, mikä teki ajattelustansa vain entistäkin sekavampaa. Mutta väliäkö sillä, he olivat molemmat turvassa, yhdessä. Kwyen-Sagalla oli perheensä odottamassa, mutta niin kauan kuin heitä ei etsittäisi, Albireo jäisi tämän kanssa. Hän kestäisi kyllä aurinkoa tiettyyn rajaan asti, ja kestäisi varmasti vielä pidempäänkin. Mitä pahaa hänelle muka voisi sattua näin kauniin haltian lähellä?

Hymyillen Albireo avasi silmänsä, vetäen Kwyen-Sagan hieman kauemmaksi, jotta pystyisi katsomaan tätä silmiin. Kyyneleet raidoittivat tämän kasvoja, mutta hän myönsi silti, ettei ollut nähnyt mitään kauniimpaa.
"Kerro minulle, miten olenkaan voinut saada puolelleni noin ihmeellisen ja täydellisen olennon?" Albireo naurahti vapauttavasti sanojensa päätteeksi, pitäen yhä katseensa syvällä tummassa sinessä. Varovasti hän poimi yhden kyyneleen Kwyen-Sagan täydellisen kuulaalta poskelta, tarkastellen sitä suurella mielenkiinnolla. Se oli täydellisen kirkas ja kaunis, kaikki maailman tunteet kuvastuivat siinä, se oli lämmin ja pehmeä. Varovasti Albireo laittoi kyyneleen takaisin, täydelliseksi osaksi täydellistä olentoa, ymmärtämättä kuinkaan ollenkaan tätä.

"Mikä sinä olet, Kwyen-Saga?" Albireo kysyi hymyillen, täysin lumoutuneena tämän kirkkaasta katseesta. Tytön olemus oli mennyt häneltä yli ymmärryksen jo aikoja sitten, mikä voisi nauraa ja itkeä, olla yhtä aikaa niin hento ja vahva, aina niin luottavainen ja turvallinen? Hän oli nähnyt liikaa painajaisia elämässään, tahtoen nähdä ja tietää viimeinkin elämänsä onnen ja kauneuden, hyvyyden, joka tuotti enemmän turvaa kuin mikään varjo.

//KÖH joo töks.//
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   Su 28 Syys 2008, 23:21

//Minä mitään töksiä näe : D Ja aivan, nukkuminen, mitä se on? (never heard…) //

Kwyen-Saga hymyili varovasti Albireon katsellessa tätä, vaikka kyyneleet jatkoivat valumistaan, luoden oudon kontrastin. Tyttö ei tiennyt, ollako sillä hetkellä iloinen vai edelleen surullinen, joten oli molempia. ”Ei, kun kerro sinä miten ihmeessä päätit kestää minua”, haltia korjasi hiljaisesti naurahtaen, jaksamatta tehdä elettäkään kuivatakseen poskensa. Vaikka hymy pysyi kasvoillansa, Kwyen-Saga saattoi tuntea, kuinka äskeisten huolien tukahduttama väsymys palaili takaisin. Miten epäreilua olikaan, että kerrankin, kun tyttö oli löytänyt tuollaisen henkilön, luonto ja keho itse alkoivat pistää kapuloita rattaisiin. Kwyen-Saga päätti kuitenkin pysytellä Albireon luona niin kauan kunnes olisi valmis nukahtamaan pystyyn. Tai ehkä hän voisikin nukahtaa miehen syliin, menemättä kotiin ollenkaan…

”Minä olen typerä pieni haltianeito, joka parhaansa mukaan yrittää olla hyvää seuraa rakastamalleen ihanalle Albireo-herralle”, Kwyen-Saga vastasi miehelle, saaden silmiensä kirkkaan pilkkeen takaisin. Mikä Albireo oli häntä kauniiksi sanomaan, kun itse voisi häikäistä kenen tahansa neidon tämä ikinä haluaisi, siitä tyttö oli varma. Hopeahaltia tunsi, kuinka kyyneleensä pikkuhiljaa väistyivät, saaden katseensa kirkastumaan entisestään.
Kwyen-Saga nosti kapean sormensa Albireon kuulaan virheettömän ihon peittämälle otsalle, liu’uttaen sen siitä ohi tutkailevien silmien, nenänpäätä pitkin, pysähtyen hetkeksi selväpiirteiselle amorinkaarelle ja vetäen lopulta sormensa takaisin. Tyttö oli juuri sanomaisillaan jotain melko hempeilevää, kunnes varmasti koko Valhallan epätoivotuin ääni keskeytti Kwyen-Sagaa avaamasta suutaan.

”Kwyen-Saga!” tyttö kuuli yhden perheen palvelusneidoista huutavan kauempana kujan toisessa päässä, tämän välillä vilahtaen näkyvissäkin. Tämä ei kuitenkaan heidän onneksi älynnyt vilkaista kujalle ollenkaan. Kuitenkin Kwyen-Saga laski päänsä melko epätoivoisella eleellä takaisin Albireon turvallisen leveälle olkapäälle; hän ei ollut valmis lähtemään ihan vielä. Oikeastaan, ehkä hän ei olisi valmis lähtemään koskaan. ”En halua jättää sinua”, haltia mutisi vasten Albireota, kutsuhuutojen jatkuessa tasaisin välein. Jollakin tosiaan oli jotain sitä vastaan, että he kaksi olisivat voineet viettää vähän enemmän aikaa keskenään. Sitä paitsi tyttö ei ollut ihan varma, miten Albireo muka oikeasti voisi selviytyä omaan kotiinsa siinä auringonpaisteessa, eikä hän takuulla lähtisi ennen kuin tietäisi miehen varmasti pärjäävän.
Vastahakoisesti Kwyen-Saga lopulta itse nosti päänsä takaisin pystyyn, tuijottaen melko epätoivoisesti toisen tumman kultaläikkäisiä silmiä. Ne olivat vähällä saada tytön unohtamaan kaiken muun, kunnes tavallista lujempi Kwyen-Saga -huuto halkaisi ilman. Minä tulen, minä tulen… Naapurithan heräävät tuolla menolla, lopeta jo, haltianeito olisi halunnut telepaattisesti lähettää palvelusneidolle, vaikka ei vielä ollut aikeissakaan tulla.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   Ma 29 Syys 2008, 14:29

Albireo hymyili hieman toivottomasti Kwyen-Sagalle tämän kertoessa itsestään. Tajusiko tämä alkuunkaan miltä näytti hänen silmissään? Koko Albireon pimeän ja ilottoman elämän keskelle oli hypähtänyt tämä elävä ja lämmin, kaikkien tunteiden ruumiillistuma. Eikä se missään nimessä ollut typerää, vaan parasta ja kauneinta mihin hän oli ikinä saanut tutustua. Albireo olisi sanonutkin sen haltialle, mutta tämän kevyt kosketus vaelsi jo hänen kasvoillaan, jättäen kevyesti kihelmöivän, lämpimän tunteen jälkeensä.

Tunne ei kestänyt valitettavasti pitkään, kun heille molemmille ilmeisen epämieluisa huuto kantautui kujalle. Kesti hetken, ennen kuin Albireo edes ymmärsi huudon syyn, jolloin hänestä tuntui kuin saavillinen jotain kylmää olisi valahtanut hänen päällensä. Hän ei uskaltanut katsoa äänensuuntaan päinkään, ja hän piti nyt jo hieman surullisen katseensa kiinni Kwyen-Sagassa. Kevyesti hän kietoi kätensä tämän ympärille tummanruskeiden hiusten peittämän pään painuessa olkaansa vasten.
"En minäkään sinusta", hän kuiskasi tälle. Ehkä heidän ei tarvitsisikaan? Hänellähän oli kartano, todella suuri sellainen, aivan liian suuri yhdelle, joka olisi syrjässä uteliailta katseilta. Mutta ennen kuin ajatus oli ehtinyt kokonaan muotoutua Albireon päässä, hän jo hylkäsi sen. Hän rakasti Kwyen-Sagaa, hän voisi tehdä mitä vain tämän puolesta, voimatta enää elää ilman tätä. Tällä kauniilla hopeahaltialla vain sattui olemaan elämässään muutakin kuin tyhjä kartano.

Albireo oli juuri ehdottamassa tämän kotiinpaluuta, kun tämä nopeasti muutti mielensä. Kwyen-Saga tiesi jo hänen kantansa, hänen oli turha muistuttaa siitä. Heidän aikansa oli loppumassa, sille ei voinut enää mitään. Albireo vilkaisi lämpimästi hymyillen toisen hieman epätoivoista katsetta. Varovasti hän siirsi hiuksia tämän korvan taa, kuin vain saadakseen tilaisuuden todistaa tuo kaunis olento olevaksi. Välittämättä yhä kujalle kantautuvista huudoista hän piti yhä katseensa Kwyen-Sagassa.

"Mitä vastaisit, jos pyytäisin kättäsi?" Albireon mieli oli yhtäkkiä tyhjä, eikä hän edes uskaltanut odottaa vastausta, olivathan he tunteneet vasta yhden yön. Hän oli kuitenkin varma, ettei pystyisi elämään ilman tätä, ja hän halusi tietää ennen kuin palaisi jälleen kotiinsa. Hopeahaltiatytöstä oli tullut hänelle kaikki kaikessa, ja vaikka hän tiesi, ettei pystyisi sitomaan tätä ikinä itseensä, hän tahtoi olla varma, että he näkisivät vielä joskus.

//3____3 Jjoooh..//
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   Ma 29 Syys 2008, 16:37

Kwyen-Saga ei ensin ollut ihan varma, kuuliko oikein. Sitten, kun hän oli lähes varma kuulemastaan, tällä jäi pari sydämenlyöntiä välistä. Kwyen-Saga ei ollut koskaan edes kuvitellut sellaisesta hetkestä, ei häntä ollut kiinnostanut, mutta nyt...
Vaikka palvelusneidon huudot eivät vaimenneet yhtään minnekään, tytöstä tuntui, kuin koko Valhalla olisi yhtäkkiä vaiennut, odottaen hänen vastaustaan. Tietenkin Kwyen-Saga epäilyksettä todella rakasti Albireota, mutta eihän hän tiennyt tästä vielä paljoakaan... Entäs kaikki käytännönjärjestelyt, missä he asuisivat? Entäs...
Entäs ja entäs, mitä väliä!

Haltianeito veti juhlallisesti syvään henkeä, ja suoristautui vähäsen. "Tämä tuli niin äkkiä, että minun täytyisi vastata..." Kwyen-Saga aloitti hyvin vakavalla naamalla, jokseenkin alakuloisella nuotilla. "...kyllä!" Haltia heittäytyi Albireon kaulaan, hymyillen onnellisempana kuin koskaan, tuntien myös itsensä yhtä onnelliseksi, jokseenkin täytenäiseksi. Kwyen-Sagaa ei kiinnostanut, mitä vanhempansa mahdollisesti tulisivat sanomaan, tai kukaan muukaan; vain Albireon mielipiteellä oli väliä.
Tyttö irrottautui halauksesta yhtä äkkiä kuin oli siihen tullutkin, jääden silmät hehkuen katsomaan Albireota.
"Sen ei siis tarvitse olla vain mitä jos", tämä vielä vinkkasi varmuuden vuoksi Albireolle. Hymy tuntui jääneen pysyvästi haltian kasvoille, tämän ajatellessa, kuinka varmasti tulisi näkemään miehen vielä - monta kertaa ja vielä tuplasti enemmän. Sitä paitsi tyttö pääsisi kertaheitolla eroon äitinsä sulhasehdokkaista; Kwyen-Saga ei edes kyennyt ajattelemaan ketään muuta vierellensä kuin Albireon.
"Tekisit minut onnellisimmaksi hopeahaltiaksi koko Valhallassa."

//Hurrur, noiden sukunimet ei kai muutu mitenkään vaikka menis naimisiin? Ja öhm, miks musta tuntuu, että Kwyen-Saga vie romantiikan kaikesta 8DD//
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   Ma 29 Syys 2008, 17:12

//Hahhah, johan mielikuvitukseni valitsi kummallisen reitin.. Katsoo nyt mitä tulee, ja Kwyen-Saga on ihana : DD. Eivätkä sukunimet muutu, nehän tulee vanhempien mukaan, jolloin yhdessä perheessä voi olla neljä eri sukunimeä..//

Albireo ei saattanut kuin katsoa, miten Kwyen-Saga reagoisi. Hän ymmärtäisi kyllä, mitä tämä ikinä vastaisikin. Hän katsoi tätä silmää räväyttämättä, värähtäen kuitenkin aavistuksen tämän vakavoituessa. Ajatukset pilkahtelivat hänen päähänsä, ennen kuin hän ehti niitä estää. Oliko hän juuri tuhonnut heidän yllättäen syventyneen ystävyytensä? Tai säikyttänyt tytön? Tämä kyllä sanoi rakastavansa häntä, ja Albireo uskoi sen, mutta kenties se oli sellaista, mikä menisi vain pikkuhiljaa ohi..?

Ajatukset kuitenkin napsahtivat välittömästi pois Albireota kiusaamasta, kun Kwyen-Saga heittäytyi hänen kaulaansa, vastaus ylsi hänen korviinsa vain hieman myöhemmin. Hän reagoi vaistomaisesti kietomalla kätensä jälleen tämän ympärille, tajuten pikkuhiljaa, mitä tyttö todella tarkoitti. Kwyen-Saga siis todella rakasti häntä, ja suostuisi vielä asumaankin hänen kanssaan? Ajatus tuntui täysin mahdottomalta, mutta silti hän luotti siihen. Nopeasti Kwyen-Saga irrottautui, mutta tällä kertaa Albireo ei säikähtänyt sitä. Hän katsoi onnellisena ja sanattomana tämän hehkuvia silmiä, joka lisäsi entisestään hänen onnellisuudentunnettaan.

Haltian vielä jatkaessa puhumistaan Albireon hymy vain leveni, vaikkakin hänen mielensä synkkeni hieman. Mitä hän oli mennyt oikein edes tekemään? Hän tiesi lajinsa käyttäytymisen, Kwyen-Sagahan olisi jatkuvasti vaarassa hänen seurassaan! Toisaalta hän tiesi myös vampyyrien 'häistä', ja ajatellessaan Kwyen-Sagan ja itsensä siihen tilanteeseen se sai Albireon vain voimaan pahoin. Hän kuitenkin jatkoi hymyään, naurahtaenkin muutaman kerran onnellisena ja helpottuneena.
"Olen onnellinen, jos sinäkin olet", hän kuiskasi, ja halasi vielä Kwyen-Sagaa, tullen sellaiseen johtopäätökseen, ettei voisi ikinä syödä tätä. Tämän veri oli puhdasta kultaa, kuten koko muukin olemuksensa, mutta hän saattoi olla varma siitä, että rakasti tätä liikaa pystyäkseen enää edes ajattelemaan moisia hirmutekoja.

Varovasti hän nousi ylös, nostaen Kwyen-Sagan kevyesti mukanaan, irrottaen halauksensa vasta silloin. Albireo ei kuitenkaan päästänyt tämän käsistä irti, vaan vei toisen lähelle kasvojaan, suudellen kauniin valkeaa kämmenselkää kevyesti.
"Vanhempasi eivät tule pitämään ajatuksesta, enkä minäkään varmaan aluksi, mutta rakastan sinua aivan liikaa pystyäkseni enää olemaan erossa sinusta." Albireo naurahti sanansa kevyesti, tuntien samalla oudon, lämpimän ja hieman jännittyneen tunteen itsessään. Hetken pohdittuaan hän tajusi, ettei hänen sydämensä ollut pomppinut niin sitten lapsuuden leikkien. Tunne vain lisäsi hänen hyvää oloaan, jolla ei tuntunut olevan rajaa missään.

Hän sulki silmänsä hetkeksi, avaten ne uudestaan, suunnattoman iloisena edessään hehkuvasta kauneudesta. Jokin kuitenkin häiritsi tilannetta, ja tilanteen tajuaminen nauratti häntä vain lisää.
"Neiti Kwyen-Saga on juuri tulossa, ole huoleti", Albireo sanoi nauravalla äänellä repien itsensä tuosta tummansinisestä katseesta, kääntäen katseensa kujan päässä seisovaan, ilmeisen järkyttyneen oloiseen palvelijattareen, joka ilmeestään päätellen oli seissyt siinä jo aivan tarpeeksi kauan.

//Viides sivu! : DD//
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   Ma 29 Syys 2008, 22:46

//Njoo, aattelin vaan, että sehän on aika sekavaa, mutta mikäs siinä sitten : D ja woahh, ollaan me aika... edistyksekkäitä! //

"No eivät todellakaan - vaikka ehkä asiaa saattaa helpottaa aatelisuutesi edes vähäsen", haltia tuumasi mietteliäänä, kuvitellen silmiensä eteen joskus turhankin suojelevaiset vanhempansa. 'Tässä on mies jonka tapasin eilen, ja jonka kanssa haluaisin mennä naimisiin. Sopiiko?' Kwyen-Saga oli vähällä värähtää ihan oikeasti, arvellessaan näiden reaktioita.
"Mutta ei se mitään, eivät he kuitenkaan loppujen lopuksi voi päättää elämästäni, vaikkeivät valinnoistani pitäisikään." Haltianeito ei ollut täysin varma sanomastaan, vaikka sen hyvin päättäväisesti esittikin. Joka tapauksessa kukaan muu tuskin saattaisi ymmärtää, miten tyttö oli päätynyt sellaiseen ratkaisuun yhden päivän tuttavuuden kanssa.
Vaan kun Albireo ei tuntunut niin äskettäin tavatulta ollenkaan. Oli kuin Albireo olisi ollut jokin kauan tunnettu lapsuudenystävä, joskin vielä paljon rakkaampi. Välillä tytön mielessä tosin kävi, että eihän tämä välttämättä tuntenut miestä ollenkaan, mutta toisesta näkyvät tunteet olivat sen verran vilpittömiä, että ilman hyväuskoisuuttansakin Kwyen-Saga olisi uskonut nämä.

Hopeahaltialla meni hetki ymmärtää, kelle Albireo yhtäkkiä puhui, kunnes tämä ymmärsi itsekin kääntää katseensa kujan alkupäähän. Kwyen-Sagan kasvoille nousi automaattisesti hitusen syyllisen hupsista-jäin-kiinni -ilme, mutta hän karkotti sen nopeasti; eihän hän nyt mitään väärää sentään ollut tehnyt. Palvelusneidon ilme tosin kieli jotain ihan muuta, kuinkahan paljon tämä olikaan nähnyt ja kuullut?
"Olen tulossa", Kwyen-Saga vielä huikkasi perään, palvelijattaren näyttäessä siltä, ettei oikein uskonut Albireota. Lopulta tuo tyttö kääntyi hitaasti pois kujan suulta, kääntyen takaisin tulosuuntaansa. Auringonsäteet tulvivat takaisin siihen kohtaan, mistä palvelijatar oli juuri lähtenyt. Kwyen-Saga kohdisti sinisilmiensä katseen takaisin mieheen edessään, tällä kertaa hienoisen huolestuneen ilmeen kera.

"Albireo, en mitenkään haluaisi toistaa itseäni -- mutta ihan tosi, pystytkö muka lähtemään kotiin? Jos vaikka jäisit meille...", tyttö ehdotti melko ovelalla sävyllä. Mieluummin hän kotiinsa menisi Albireon kanssa kuin ilman tätä, ja sittenhän hän saisi olla entistä kauemmin miehen kanssa - joskin vanhempiensa valvovien silmien alla, mutta kuitenkin.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   Ti 30 Syys 2008, 11:17

//Khyllä.. Sun eka peli täällä ja ainoa hahmosi on jo menossa naimisiin : ) Mullekin tämä on vielä suht uutta.. //

Albireo seurasi palvelustytön reaktiota, ilmeisesti tämä luotti Kwyen-Sagaan sen verran, että uskoi tämän tietävän mitä teki. Nopeasti hän kuitenkin käänsi katseensa pois auringonsäteiden paistaessa kirkkaana tytön lähtiessä. Hän katsoi hetken varjoisaan seinään vastapäätä itseään, yrittäen kuin tahdonvoimallaan saada punertavia läikkiä pois näkökentästään. Kwyen-Sagan sanat saivat hänen päänsä kääntymään tätä kohti. Kevyt huokaus vaelsi Albireon huulien välistä tämän katsoessa haltiaa hieman surullisin silmin.
"Hyvä on, olet oikeassa, en mitenkään voi päästä kotiin enää ennen iltaa tai pilviä. Mutta vanhempasi eivät taatusti päästä minua sisään. Ja sitä paitsi.." Albireo silitti haltian täydellisen kuulasta ja sileää poskea. "Sinun täytyy saada levätä, enkä usko sen onnistuvan, jos minä olen paikalla." Albireo puhui vakavasti, mutta ei voinut mitään pienelle, pilkehtivälle hymylle, joka nousi hänen puheensa päätyttyä.

"Ja mitä aiempaan huomautukseesi tulee, niin minä vaadin, että vanhempasi ovat yhtä mieltä kanssasi. Eihän meillä ole mikään kiire." Albireo todella tahtoi Kwyen-Sagan pysyvän väleissä vanhempiensa kanssa, oli hintana mikä hyvänsä. Jos he aikoivat joskus naimisiin, sen täytyisi mennä hopeahaltioiden tavalla, vampyyrien tapa ei tulisi kysymykseenkään, sillä vaikka hän ei tiennytkään mitään haltioiden tavoista, niihin tuskin kuului veren vaihtoa ja sukuun liittyvän monta päivää kestävää, niin fyysistä kuin henkistäkin tuskaa. Albireo oli nähnyt tällaisen liiton vain kerran, eikä ikinä haluaisi olla toisena osapuolena siinä.

Jälleen hänen kätensä ajautui sivelemään Kwyen-Sagan suippoa korvaa. Hän ei voinut käsittää sen sulokkuuta ja kauneutta, joka tuntui ilmentyvän haltian jokaisessa kohdassa. Hänen katseensa kuitenkin synkkeni hieman, ja hän laski kätensä. Kwyen-Saga oli aatelinen hopeahaltia, jonka vanhemmat vaatisivat tälle varmasti samanrotuista ja -arvoista kumppania. Olihan Albireo toki aatelinen, mutta haltia hän ei todellakaan ollut, Kwyen-Sagan vanhempien silmissä siis ihminen. Vaikka he hyväksyisivätkin hänet tyttärensä sulhaseksi, mitä he sanoisivat vuosikymmenien päästä, hänen pysyessä lähes muuttumattomana?

Huomaamattaan hänen kätensä oli jälleen vaeltanut vaistomaisesti tikarin kahvalle vyöllään. Albireo hieman ihmetteli käyttäytymistään, mutta sai sitten kummallisen idean. Hän ei tuntenut kipua kuten ilmeisesti muut olennot, eikä hän vuotanut verta, lisäksi hän oli tottunut ruumiiseensa kohdistuviin, äkillisiin viiltäviin kipuihin. Hän kosketti kuin kokeillakseen korvalehteään. Pystyisikö hän teeskentelemään olevansa haltia?

//Joo, nyt se selvisi. Ilmiselvä angstaava masokisti : DD//
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   Ke 01 Loka 2008, 12:06

// 8DD Ovela se vaan on ! Mutta tota joo tosiaan… :'D mitäs sitä turhia aikailemaan. //

Kwyen-Saga hymähti Albireon ilmeelle, mutta toinen oli kyllä ihan oikeassa, ei hän voisi nukkua jos mies olisi jossain lähettyvillä; silloin tyttö haluaisi jutella tämän kanssa, tai ihan vain katsella toista, ei kuitenkaan nukkua. Vaan jos toinen ei päässyt kotiin, niin mitäs sitten? Nimittäin Albireo oli varmasti siinäkin oikeassa, etteivät vanhempansa noin vain päästäisi miestä heille, varsinkaan, jos palvelusneito oli jo ehtinyt laverrella.
”No ei, mutta… En oikein tiedä, tuleeko vanhempieni hyväksyttämisestä kovinkaan helppoa…” Kwyen-Saga mutristi hitusen suutaan, ajatellessaan jälleen haltiavanhusten reagointia. Kumma kun perheen pää ei vielä ollut rynnännyt aseen kera kujalle. Vaikka eipä sillä, että mikään pyssy luultavasti Albireota vahingoittaisi, mutta Kwyen-Saga ei silti haluaisi nähdä sellaista.

”Mitä oikein pohdit?” tyttö keskeytti Albireon mietiskelyn, luoden toiseen melko tutkivan katseen tummilla silmillään. Yhtäkkiä – vaikka asia oli pysynyt poissa mielestään lähestulkoon kaksitoista tuntia – haltian mieleen juolahti, pitäisikö hänen kenties kertoa Albireolle pikku sotajoukkoseikkailuistaan. Touhu oli tytölle vielä suhteellisen uutta, sillä yksi vuosi ei merkinnyt haltioille juurikaan mitään. Kuitenkin Kwyen-Saga epäröi kertomista, sillä… oliko se nyt ihan normaalia mennä aatelisneidolta ilmoittautumaan sotaväkeen? Vieläpä mieheksi pukeutuneena. Entä jos Albireo ei haluaisikaan itselleen sellaista vaimoa? Tosin hänhän voisi lopettaa sen saman tien, kukaan ei tulisi koskaan löytämään ”Mechaelia” yhtään mistään. Haltia tiesi ainakin sen, että oli saanut elämäänsä uutta, paljon mielekkäämpää, sisältöä kuin aiemmin. Hän voisi siis ihan hyvin jättää taistelemisen väliin.

”Tuota, Albireo… Ehkä sinun olisi hyvä tietää yksi juttu.” Kwyen-Saga päätti kuitenkin olla rehellinen, olihan toinenkin kertonut menneisyydestään, joka oli taatusti vaikeampaa kuin se, mitä tyttö itse yritti sanoa. ”Voi olla, että tämä kuulostaa vähän oudolta, mutta tiedätkö…Olen sitten ihan tosissani – mutta… Minä olen vähän niin kuin armeijassa”, haltia sai lopulta muodostettua, jääden pyörittelemään omaa pitkää hiussuortuvaansa sormiensa väliin. Oli kovin hämmentävää myöntää sellaista, josta ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse. Tyttö ei ollut yhtään varma, miten Albireo tulisi siihen tietoon reagoimaan, jos nyt edes alkuunkaan uskoisi häntä. Kuitenkin tyttö ihan vain varmuuden vuoksi vältti lähempää katsekontaktia.

//Oi, nyt muuten on kokeet loppu (: ja näköjään mun viimeset aivosolut jäi mantsan kokeeseen, öh. //
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   Ke 01 Loka 2008, 13:00

//Ilmeisesti sait kuitenkin mukaasi enemmän kuin minä bilsan jälkeen. Juu, tässä olen kitannut juissia viinilasista ihan vain kokeiden loppumisen kunniaksi.//

Albireo laski kätensä nopeasti pois korvaltaan Kwyen-Sagan keskeyttäessä hänen pohdiskelunsa. Hänelle itselleen haltian esittäminen ei olisi suurikaan asia, mutta hän aavisti ettei asia olisi välttämättä helppo oikealle hopeahaltialle, tämä kun ei ilmeisesti vieläkään ymmärtänyt hänen kivunsietoaan. Hän katsahti tätä kuin herätäkseen mietteistään, hymähtäen vastaukseksi. Miten hänkään selittäisi aikeensa? Katsahdus Kwyen-Sagaan sai kuitenkin Albireon pysymään vaiti ja unohtamaan pohdintansa. Tämä tuntui pohtivan itsekseen jotain, vaikuttaen kovin vakavalta ja hieman synkältäkin.

Albireo ehti luoda kysyvän katseen tyttöön, ennen kuin tämä avasi sanaisen arkkunsa. Kysyvä ilme silisi hänen otsaltaan, ja hän jäi tyynesti katsomaan tätä, kuunnellen ja yrittäen sulattaa kaiken mielessään. Armeijassa? Ja ilmeisesti Kwyen-Saga oli täysin tosissaan, ja tuntui yhtäkkiä kovin etäiseltä katkaistuaan katsekontaktin. Ajatus pyöri hänen mielessään, ja vaikka hän kenties olikin yllättynyt, hieman syvemmällä pohdinnalla asia ei tuntunut lainkaan mahdottomalta. Tytön ongelmat asunsa kanssa alkuillasta, tämän taito käsitellä veistä ja kokea kipua. Lisäksi tämän ajatuksenjuoksu oli kaukana muiden aatelisneitojen edellä.

Tultuaan nopeasti siihen johtopäätökseen, että asia oli selvästi tärkeä Kwyen-Sagalle, Albireo katoutti ajatukset ja kysymykset mielestään huvittuneella naurahduksella.
"Sinä se sitten et millään tahdo asettua harmaan turvalliseen aatelisneidon elämään. Jos et juokse sotimassa, teet mahdollisimman läheistä tuttavuutta vieraan vampyyrin seurassa." Albireo tarttui Kwyen-Sagaa kevyesti leuasta, ja haki katsekontaktin jälleen. Hän hymyili kummastuneisuuden ja huvittuneisuuden sekamelskaa pois mielestään, siirtäen kätensä Kwyen-Sagan olkapäille.
"Mutta en tiennyt armeijan ottavan aatelisneitoja mukaan. Eikö se jo sodi tiettyjä aatteita vastaan?" Albireo ei voinut mitään turhankin kepeälle mielelleen, hän oli jotenkin kummallisesti helpottunut saadessaan tietää asiasta. Nyt hän ainakin tiesi, että Kwyen-Saga luotti häneen, asian arkuudesta päätellen tämä ei ollut kertonut sitä vielä kenellekään.

Varovasti hän kietoi tytön jälleen syleilyynsä, koskettaen huulillaan tämän otsaa.
"Toivottavasti et ajatellut asian järkyttävän minua millään lailla.." Albireo erkani Kwyen-Sagasta hieman pystyäkseen katsomaan suoraan tämän pohjattomaan katseeseen.
"..Sillä mikään asia koko maailmassa ei saa tunteitani sinua kohtaan muuttumaan."

//köks. : DD on vain niin ihanan vapaa tunne kun ei tarvitse päntätä huomiseksi.//
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   Ke 01 Loka 2008, 13:47

//No äläpä, on koko ajan sellanen tunne että pitäis olla lukemassa jotain, sit taas tajuan että ei tarvikaan, ja aaa taivas. 8D//

Haltia ei voinut olla vastaamatta miehen hymyyn, olihan tämä helpottunutkin toisen reaktiosta. Kieltämättä Albireo osasi muotoilla asian vähän rennommin. Entistä lempeämmin Kwyen-Saga kohtasi kultaisten silmien katseen, eikö hän saanut millään Albireota oudoksumaan itseään? Miehen utelun myötä tytön hymy muuttui kuitenkin astetta syyllisemmäksi.
”No, eiväthän he otakaan… Vaan kun eivät ne siellä tiedä, että olen aatelisneito”, Kwyen-Saga vastasi melko hiljaisesti, naurahtaen perään. Loppujen lopuksi ei ollut kovin vaikeaa teeskennellä vastakkaista sukupuolta, ainakaan, kun kukaan ei edes osannut epäillä mitään.

Tyttö sulki hetkeksi silmänsä tuntiessaan Albireon viileät huulet otsallaan, avaten ne sitten uudestaan miehen irrottauduttua halauksesta. Lämmin, äkkinäinen tunne hulahti Kwyen-Sagan koko vartalon läpi, saaden tämän tuntemaan itsensä melkein painottomaksi. Sitäkö oli rakkaus? Toinen välittää niin paljon, ettei mikään sitä voi muuttaa, ja jos sen sanoo ääneen, tulee niin onnelliseksi, että voisi poksahtaa?
”Minunkaan tunteeni eivät muutu, tiedäkin sitten se. Vaan mietin silti, että… eihän tuo armeija nyt niin tarpeellinen ole…” Kwyen-Saga sanoi ensin hyvin varmasti, epäröiden sitten jälkimmäisen lauseen kohdalla. Hän tiesi kyllä, että olisi vaikeaa keskittyä sekä Albireoon, että armeijaan, joten mieluummin tyttö luopuisi armeijasta. Hänhän voisi ryhtyä sen sijaan… No, ei-miksikään, sitä kai oikeat aatelisneidot olivat. Ei-miksikään ja Albireon haltiavaimoksi. Ajatus sai tytön siniset silmät pilkehtimään tavallista enemmän, näiden vielä katsellessa Albireota.

”Vaan kerrohan, mitä minä nyt kanssasi teen, kun et kai tänne kujallekaan ajatellut jäädä?” Tyttö yhtäkkiä vakavoitui, muistaessaan jälleen sen ikävän tosiasian, että häntä odotettiin kotona. Olisi varmasti ollut mahtavaa olla yhtä vapaa kuin Albireo, vailla kotiintuloaikoja.

// Ja ei, kyllä ne aivosolut nyt jossain ihan muualla on ;l //
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   Ke 01 Loka 2008, 17:25

"Armeija on tarpeellinen sinulle, jos tunnet kuuluvasi sinne." Kun Albireo oli saanut pahimmat hyvänolontunteensa naurahdettua, hän saattoi taas keskittyä kunnolla asiaan. Kwyen-Saga siis näytteli miestä, toisinsanoen. Noh, näyttelihän hänkin tavallaan ihmistä, vaikkei se ollutkaan sopiva vertailukohde. Ja jotain sinnepäin hän oli ajatellutkin jossain mielensä syövereissä, vaikka hänellä ei ollut aavistustakaan armeijan tavoista tai säännöistä, ne tuskin sallisivat naisia riveihinsä varsinkaan näin sodan aikaan.
"Ja kun noin näytät pitävän taistelemisesta, voit tulla joskus treenaamaan minun luokseni. Kartanoni on suhteellisen syrjässä muusta asutuksesta, joten voisit olla huoleti taistelutaitoja harjoittava haltianeito." Albireo ei edes tajunnut sanoihinsa liittyvää kutsua ennen kuin oli sanonut ne ilmaan, ja sen tiedostaminen sai hymyn vain jatkumaan hänen huulillaan. Miten kaikkien jumalien nimeen hänellä saattoi olla näin hyvä, rauhallinen ja helppo olo?

Kevyt huokaisu oli taas karkaamassa Albireon huulilta, mutta tämä tajusi pidättää sen. Hän katseli Kwyen-Sagaa pää hieman kallellaan, hieman vaimentunut hymy huulillaan.
"Sinun ei tarvitse tehdä yhtään mitään, eiköhän Payonista varjoja löydy. Ja kyllä minä hetken aurinkoa siedän.." Albireo värähti tahtomattaankin ajatuksesta polttavasta auringosta ihollaan. Hän sulki hetkeksi silmänsä ja nielaisi, avaten ne uudestaan suoraan tummansinisen katseen syvyyksissä. Miten hän oli pystynyt elämään kaikki nämä vuodet ilman tuota katsetta?

"Minulla ei ole mikään kiire takaisin, kunhan ehdin sinne ennen kuuta." Albireo ei tahtonut edes ajatella mitä kävisi, jos hän olisi ulkona, keskellä Payonia täysikuun aikaan. Hänellä oli ollut jo viimeyönä vaikeuksia, tänä yönä häntä ei varmasti pidättelisi enää mikään. Hän oli rakentanut kartanonsa kellariin täysin pimeän huoneen, jonne hän tarpeen tullen voisi vetäytyä yksikseen. Pimeä, viileä ja tyhjä huone oli kumman rauhoittavaa seuraa aistien ja vaistojen päästessä valloilleen. Siellä hän oli ennenkin purkanut turhautumistaan pidättyväisessä elämässään.

Albireo pudisti itselleen kevyesti päätään, pakottaen ajatuksensa haltiaan. Ajatus Kwyen-Sagan kotiinviemisestä palasi jälleen hänen mieleensä, mutta tällä kertaa vain siksi, että hän voisi nähdä tämän vielä joskus uudelleen. Ajatus tämän vanhempien kohtaamisesta taas ei kauheasti houkutellut, varsinkin kun hän tiesi, että jonain päivänä hänen olisi kysyttävä heidänkin lupaansa tyttärensä vihille viemisestä. Albireo sipaisi karkuteille lähteneitä hiuksiaan takaisin korvansa taa, saaden pohdiskelut teeskentelystä jälleen esille.
"Tuota.. mitä ajattelit kertoa minusta vanhemmillesi? Kai ymmärrät, etten aio viedä sinua heiltä ilman heidän suostumustaan.. Mutta en ole puhdas haltia, eivätkä vanhempasi takuulla suostu jos kuulevat mikä minä olen. He ajattelevat minut ihmiseksi, mutta mitä sanon vuosikymmenten päästä, kun en ole muuttunut lainkaan?"

//Agh, ei todellakaan osaa enää kirjoittaa kun ei ole kauheaa painetta pänttäämisestä : D Luin vampyyrien lajiesittelystä, että mokomat polveutuvat mustahaltioista, jolloin Albireolla olisi hieman suipot korvat?//
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   Ke 01 Loka 2008, 20:33

//Hmm enpäs tiedä, mutta kuulostaa kyllä tosi järkeenkäyvältä : D//

Pitikö tyttö oikeastaan armeijasta olosta? Kyllä, jollain kierolla tavalla, joskin kaikkien niiden miesten keskellä oleminen kävi toisinaan ahdistavaksi. Ei hän kuitenkaan niin suunnattomasti pitänyt, että olisi pistänyt sen kaiken muun edelle. Silti Albireon hyväksyminen tuntui hyvältä.
Kwyen-Saga oli vähällä taas kerran hypätä miehen kaulaan, mutta hillitsi itsensä, hymyillen vain yhtä leveästi kuin Albireokin.
”Tulen kyllä, siitä voit olla varma. Vaikka en kyllä ole yhtään hyvä taistelemisessa-- tosin pärjäisin kyllä tavalliselle aatelisneidolle”, Kwyen-Saga vakuutti virnistäen, kukapa nyt ei olisi pärjännyt aatelisneidolle? Ja jälleen, vaikka aamupäivän varjossa oli melko viileä, tyttöä ei paleltanut yhtään. Kaikki mitä Albireo sanoi tai teki, sai Kwyen-Sagan sisäisen lämmön leviämään joka puolelle, jättäen melkein väsymyksenkin allensa.

Haltia huomasi kyllä Albireon tahattoman värähdyksen, pudistellen päätään tälle. ”Ja kyllä minä pimeyttä siedän”, hän huomautti melko päättäväiseen sävyyn Albireolle, tämä nyt ei saisi kärsiä yhtään mistään hänen takiansa. Sitä paitsi pimeys ei vahingoittaisi tyttöä mitenkään, toisin kuin ilmeisesti aurinko Albireota. Kuusta haltialle muistui mieleen, minkä takia Albireon pitikään päästä takaisin. Siitä taas tytölle tuli mieleen, että jos he menisivät joskus naimisiin, niin mitä sitten? Mitä jos Albireolle tulisikin ylitsepääsemätön verenhimo? Ja jos he asuisivat joskus samassa talossa niin… pitäisikö Kwyen-Sagan muuttua vampyyriksi, vai oliko se edes mahdollista? Kysymyksiä pulpahteli haltian mieleen niin tiheästi, ettei tämä pystynyt jäsentämään mitään niistä ääneen esitetyksi kysymykseksi.
Kwyen-Sagan hämmennyksen keskeytti esitetty kysymys, joka syrjäytti hetkeksi kaikki muut ajatukset. Miten tosiaan? Isästään tyttö ei tiennyt, mutta äidillensä mikään ei ollut tärkeämpää kuin suvun puhtaan hopeahaltiaveren jatkuminen – toisin sanoen Kwyen-Sagan olisi ehdottomasti pitänyt mennä naimisiin hopeahaltiamiehen kanssa.
”Tuota… Sanotaan, että… Olet virkeä ikäiseksesi?” Tyttö naurahti jokseenkin kuivasti omalle jutulleen, sillä edessä taisi tosiaan olla ongelma jos toinenkin. Yhtäkkiä miehen lausuttu ’puhdas haltia’ kiinnitti tytön huomion. Jos hän oikein muisti, niin eikös vampyyreissä ollut jotain haltiaverta? Hetken mietittyään Kwyen-Saga muisti mustahaltiat, jotka olivat jonkin sortin sukua hopeahaltioille ja näin ollen vampyyreillä ja hopeahaltioillahan siis oli hatara yhteys. ”No, kummaksi sitten esittelisimme sinut; mustahaltiaksi vai vampyyriksi?” Kwyen-Saga jälleen hymähti, vakavoituen sitten. ”Tai… Mitä jos…” tyttö oli vähällä ehdottaa Albireolle, että tämä voisi väittää olevansa hopeahaltia, mutta vaikeni nopeasti. Pelkästä pienestä silmäyksestä Albireoon Kwyen-Saga oli melko varma, ettei väite menisi läpi. Muuten ehkä, mutta miehen hiukset olivat aivan liian vaaleat, samoin silmät.
”En tiedä”, haltia lopulta puuskahti. Minkä takia kaiken piti olla niin monimutkaista, kun hän kerrankin tosissaan rakasti jotakuta?
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   Ke 01 Loka 2008, 21:59

Albireo pudisti jääräpäisesti päätään Kwyen-Sagan kommentille pimeyden sietämisestä. Niin paljon kun hän haltiaa rakasti ja kunnioitti, hän ei uskonut tätä väitettä. Sen oli todistanut hänen äitinsä, joka ei ollut ollut syntyjään vampyyri. Tämän kaipaavat silmäykset jokaiseen pieneen valonsäteeseen, jotka verhonraosta joskus sisään taloon ujuttautuivat, uhkarohkeat retket viitansuojissa päivisin.. Albireo ei koskaan ymmärtänyt, mistä nämä johtuivat, mutta sen hän oli tiennyt, että se teki hänet erittäin surulliseksi. Hän ei pimittäisi Kwyen-Sagalta aurinkoa, vaati se häneltä itseltään mitä tahansa.

Kwyen-Sagan ehdotus sai Albireonkin naurahtamaan kevyesti, sehän se vasta olisikin selitys, entäs mahdollisesti vielä satojen vuosien elinikä? Entäs sitten mustahaltia tai vampyyri?
"En tiedä paljoakaan muista.. lajeista, mutta olen kuullut että mustahaltiat ovat miltei yhtä epämieluisia vieraita kuin mekin, ja me olemme sentään vainottuja." Hän pudisti jälleen päätään, hänhän ei edes tiennyt mikä hänen äitinsä oli ollut alkujaan, tämä oli aina kieltäytynyt puhumasta asiasta. Albireolla oli tietenkin omat epäilyksensä nymfeistä ja haltioista, ihmiseksi tämä oli ollut aivan liian hentorakenteinen. Samalla hän soimasi itseään, miksi hän aiheutti jatkuvasti jonkinasteista päänvaivaa olennolle, jota rakasti?

Hopeahaltian puuskahdus havahdutti Albireon mietteistään, saaden hänet hymyilemään hieman surullisesti.
"Tai sitten minä olen vain jokin kummallinen albiino, joka haluaa viettää aikaa huolehtivien vanhempien ainoan tyttären kanssa?" Ajatus siitä, että hän tulisi välittömästi tyrmätyksi Kwyen-Sagan vanhempien edessä ja joutuisi ikuisiksi ajoiksi eroon tästä oli paljon epämieluisampi kuin se, että hän näkisi tätä vain ystävänä.
"Kenties vanhempasi joustaisivat, jos en kysy asiaa seuraavaan kymmeneen vuoteen?" Hän kyllä jaksaisi odottaa, vaikka ikuisuuksiin asti, mutta samalla hän tiesi sen, että jotkut lajinsa veren puhtaana pysymisestä huolehtivat vanhemmat olivat pakkonaittaneet tyttäriään ensimmäisille vastaan tuleville ehdokkaille. Albireo ei tahtonut uskoa Kwyen-Sagan vanhemmista mitään senkaltaista, mutta toisaalta tämä oli jo astumassa nuoruuden kynnykseltä ja hän muisti kuulleensa tämän suusta jotain äitinsä valitsemista sulhasehdokkaista.. Albireo alkoi tuntea jo pientä epätoivoa mielessään, miksi hänen piti olla mikä oli? Oli niin epäreilua, että hän pystyi tuomitsemaan muita olentoja ikuiseen pimeyteen, kun kukaan ei ollut keksinyt pääsyä pois sieltä. Toisaalta hän tiesi vampyyrien rikoksista jumalien edessä, eikä hän keksisi ikinä parempaa kohtaloa heille.

Pakottaen sekavat ajatukset mielestään hän hymyili Kwyen-Sagalle.
"En usko että vanhempasi hyväksyisivät minua näin lyhyen tuttavuuden jälkeen edes vaikka olisinkin hopeahaltia. Meillä on aikaa, minulla varsinkin, kyllä me joskus jotain keksimme." Toivoen omat mietteensä hopeahaltioiden veren puhtaanapidosta vääriksi Albireo huokaisi ja tarttui haltian lämpimiin käsiin, katsoen tätä suoraan silmiin.
"Mutta tällä hetkellä tärkein kysymys kuitenkin kuuluu, miten kummassa saan sinut varmasti lepoon omaan huoneeseesi, vanhempiesi valvonnan alle?" Kwyen-Saga oli ollut jo liiankin kauan ulkona, olisi ihme jos tämän vanhemmat eivät kohta ryntäisi tätä pelastamaan aseet kourissa. Jos he joskus tahtoivat elää yhdessä, olisi kenties parempi pysyä väleissä tämän hopeahaltiaperheen pään kanssa.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   To 02 Loka 2008, 19:35

”Mustahaltiat… Heistä ei edes puhuta. Ei sanaakaan.” Hopeahaltia mutristi pienesti huuliaan. Hän ei ollut koskaan kuullut kenenkään haltian puhuvan näistä, ihmistenkin vain hyvin harvoin. Kuitenkin tytöstä olisi ollut enemmän kuin mielenkiintoista saada nähdä tällainen, jopa päästä juttelemaan. Kwyen-Saga ei edes tiennyt, minkä takia mustahaltiat olivat olevinaan niin pettureita. Ja silti hänen pitäisi halveksia näitä. No, tyttöhän ei muodostaisi koko lajista yhtään mitään mielipidettä ennen kuin tietäisi paremmin – jos nyt tulisi koskaan tietämään.
Kwyen-Saga hymähti vähän surulliseen sävyyn Albireolle; miksei kaikki vain voinut oikeasti olla yksinkertaista? Ei hän halunnut odottaa kymmentä vuotta, vaikka eihän se tietenkään olisi pitkä aika heille, mutta kuitenkin... Tyttöhän joutuisi käytännössä katsoen tapailemaan miestä salaa, ellei haluaisi vanhempiensa tietävän jotain. Tosin saattoivathan nämä jo tietää, riippui ihan palvelustytöstä.

”Voi olla, mutta siinä vaiheessa äitini on työntänyt jo toistasataa sulhasehdokasta näytille”, Kwyen-Saga tokaisi nyrpistäen hitusen sievää nenäänsä. ”Vaikka eipä tässä varmaan muukaan auta.” Tytön piti taipua lopulta, kun ymmärsi, ettei mitään järkevämpääkään vaihtoehtoa ollut tiedossa. Ainahan hän voisi jatkaa sulhasten käännyttämistä, niin kuin oli aiemminkin tehnyt.

Albireon kysymyksen myötä Kwyen-Sagan silmiin syttyi jälleen pieni huvittunut pilke. Antamatta käsiensä irrota toisen vastaavista, tyttö painautui hitusen lähemmäs miestä ja kohotti katsettaan, että näkisi yhä Albireon silmät.
”Siten, että tiedän sinun varmasti pääsevän turvallisesti omaan kotiisi tai jonnekin muualle. Sitten vasta voin levätä”, Kwyen-Saga sanoi jokseenkin ilkikurisesti, mutta päättäväisesti. Pitihän edes hänen huolehtia Albireosta, kun Albireo itse näytti huolehtivan ainoastaan tytöstä. Haltianeitoa alkoi mietityttää, olikohan sittenkään ollut kovin hyvä idea vetää heidät kujalle, sillä nyt Albireo oli ikään kuin loukussa valonsäteiden välissä. Kohta aurinko saattaisi yltää jopa kujan varjoihin saakka.

//Ttökspöksnöks. x__- //
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   To 02 Loka 2008, 22:01

"Pitäisikö minun olla huolissani niistä toisestasadasta ehdokkaasta? Näin miehenä voin sanoa, että minä ainakin tekisin mitä vain saadakseni tuollaisen neidon suosion kuin sinä." Albireo naurahti ja tökkäsi Kwyen-Sagaa kevyesti nyrpistyneen nenän päähän. Eihän hän tietenkään epäilisi tämän tunteita, mutta ajatus pakkonaittamisesta kummitteli edelleen hänen mielessään. "Mutta sano, jos toteat olevasi pulassa niiden kanssa, niin minä voin aina tulla paikalle.." Albireo naurahti uudemman kerran, jos hän ei pahasti erehtynyt, Kwyen-Saga ja Nëra-Gyselle eivät olleet menneet teatteritalon illanviettoon kahdestaan. Kuinka erilaiseksi tytön elämä olikaan kertaheitolla muuttunut, ihan vain siksi että hän oli päättänyt luistaa kikattavien aatelisrouvien seurasta.

Edes Kwyen-Sagan silmiin syttynyt pilke ei kuitenkaan pystynyt estämään tämän lämpimän huolehtivien sanojen aiheuttamaa, onttoa tunnetta tulemasta Albireon mieleen. Hän arvosti suunnattomasti tytön huolenpitoa, vaikka tämä itse oli ajautumassa vanhempien kysymysten ristituleen, kivuliaaseen haavanpuhdistukseen ja lopulta kaiken sekoittavaan uneen. Mutta vaatimus hänen omasta turvallisuudestaan.. Hän katsahti kujan päähän, varjorajaan.
"Niin, onhan minullakin keinoni, mutta en tiedä.. Haluanko käyttää sitä nyt."

Hitaasti hän irrotti kätensä Kwyen-Sagan käsistä, ja veti viimein tikarin esiin. Hieman epäröiden hän käänsi sen päässä olevaa nuppia, vetäen esiin ohuen, tikarin kahvan pituisen lasipullon esiin. Tummanpunainen neste liikkui raskaan oloisena kalpeiden sormien pyöritellessä sitä hitaasti, kultaisten silmien syyllistämänä. Ensimmäistä kertaa Albireo todellakin tunsi vain huonoa oloa siitä, jos hän joutuisi nauttimaan sen nyt.
"Tässä on tie, millä pääsen kotiin, mutta minusta tuntuu, että jos juon sen nyt.. Niin ajautuisin vain kauemmaksi sinusta." Albireo irrotti katseensa veripullosta ja katsoi Kwyen-Sagaa silmiin hieman surullisesti, kuin pyytäen äänetöntä apua. Hän laski tikarin takaisin vyölleen, tarttuen vapaalla kädellään jälleen haltiaa kädestä.
"Mitä minä teen?"

//Lähden huomenna joskus neljän aikoihin yhdelle kurssille, josta palaan vasta sunnuntaina, varmaan alkuillasta. Olen ilman nettiä silloin, joten minun osaltani on turha odottaa vastausta siltä ajalta, pahoitteluni.//
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   La 04 Loka 2008, 18:56

//Okei, hyvä kun ilmotit (: //

Kwyen-Saga irvisti Albireon sanoille, ei tälle nyt mitään sellaista tunkua kosijoiden suhteen voisi tulla. Ainakaan, jos hän itse tekisi selväksi, ettei haluaisi ketään - paitsi Albireon. Äitinsä oli sitten tietysti aina eri asia... Tämä tietysti huolestuisi, kuinka tyttärensä jäisi pian vanhaksipiiaksi.
"Selvä selvä, oi ritarini. Sitten voit tulla sillä valkoisella ratsullasi ja häätää muut kosijat pois", haltianeito hymähti ja sulki miehen jälleen kerran syleilyynsä. Tytön mielestä Albireolle olisi kyllä enemmänkin sopinut musta ratsu, mutta valkoinen nyt oli vähän runollisempi. Rutistettuaan hetken miestä Kwyen-Saga irrottautui vähän matkan päähän, voidakseen jälleen katsella toisen kasvoja.
"Vaan mitäs jos minulle tulee kilpailijoita?" Kwyen-Saga mutristi huuliaan ja siristeli sinisiä silmiään toiselle muka epäilevästi, vaikka ei oikeasti ollut juurikaan huolissaan. Albireoon jos kehen haltia saattoi ihan tosissaan luottaa.

Albireon epäröiminen veti Kwyen-Sagan vakavemmaksi, saaden tytön ihan hitusen varuilleen. Suhde vampyyrin kanssa ei takuulla tulisi yllätyksettömäksi, siitä tyttö olisi voinut lyödä vaikka päänsä pantiksi. Nähdessään jo melkein tutuksi käyneen tikarin, hopeahaltian mieleen vyöryivät kaikki illan ja yön tapahtumat. Albireon seura oli saanut kaiken ikävämmän painumaan tytön mielen taka-alalle, mutta nyt kun ne kaikki poksahtivat kerralla pintaan, tämän piti hetkeksi sulkea silmänsä, jotta olisi saanut ajatuksensa selkenemään.

Seuraavaksi Albireolla olikin jo kädessä pieni pullo sisällään nestettä, joka muistutti erehdyttävästi verta. Luultavasti se olikin verta, Kwyen-Saga muistutti itseään. Tämän ilme pysyi täysin neutraalina katsellessaan tuota pulloa, vaikka tyttö päänsä sisällä jälleen muisti, että hänen pitäisi hyväksyä myös tuo asia Albireosta. Ei haltia tietenkään sitä paheksunutkaan, mutta... yhtä kaikki tyttö toivoi, ettei pullossa ollut veri ollut peräisin keneltäkään haltialta. Eihän Albireo sille mitään voinut, että tämä oli mikä oli.

Kwyen-Saga näytti hetken aikaa jokseenkin laskelmoivalta, mutta suli lopulta lämpimään hymyyn; oli niin suloista, kun Albireo kuulosti sen verran avuttomalta. Haltianeidon olisi jälleen tehnyt mieli halata lujaa miestä, mutta sitten koko yhdessäolo olisi pitkittynyt entisestään, mikä ei olisi tehnyt hyvää Albireolle lähestyvän auringon takia. Niinpä tyttö siirsi lempeän katseensa kohti Albireon kultaisia silmiä, katsoen tähän vain vakuuttavasti.
"Juo se sitten. Nyt on tärkeintä, että pääset kotiin. Näemme vielä myöhemminkin", Kwyen-Saga sanoi, vaikka tunsi pienen pistävän tunteen rinnassansa. Jos hän jotain oli oppinut inhoamaan, niin hyvästelyjä. Sitä paitsi ei tyttö olisi halunnut miehen ajautuvan tästä kauemmaksi, mieluummin lähemmäksi.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   Ma 06 Loka 2008, 17:06

Teeskennellyn yllättynyt ilme kohosi Albireon kasvoille Kwyen-Sagan katsoessa häntä epäilevästi.
"Pahoitteluni, oi neito, mutta ratsuni on yötäkin mustempi ja kuninkaallisia ritareita olen tavannut lähinnä roviota paetessani." Huvittunut hymy uhkasi hiipiä jälleen hänen huulilleen, mutta tämä sai sen vain vaivoin pidettyä kurissa. Aisleshionin aistiessa hänen mielipiteensä Kwyen-Sagan sulhasehdokkaista tulisieluista ratsua ei pysäyttäisi mikään. "Ja mitä kilpailijoihisi tulee.. Näytänkö tosiaan mieheltä, joka tekisi joka päivä tuttavuutta satunnaisen neidon kanssa?" Enää Albireo ei pystynyt pitämään ilmettään teeskennellyn yllättyneenä tai tyynenä, ja kevyt hymy karkasi ohuille huulille. Hän ei ollut ikinä aiemmin välittänyt minkäänasteisista ystävyyssuhteista, mistään syvemmästä puhumattakaan. Tokihan hän oli suostunut viinirikkaan illan päätteeksi kahden jonkun tytön kanssa, mutta viimeksikin tyttö ei ollut ehtinyt päästää jännittynyttä kikatusta huuliltaan, kun Albireo oli jo imenyt tämän kuiviin.

Hymy katosi miltei yhtä nopeasti kun se oli tullutkin. Ajatus siitä, että hän oli todellakin murhannut sen vaanitytön tuntui oudon kauhistuttavalta nyt ja sai hänet hieman ymmälleen. Aikaisemmin se oli ollut vain yksi tapaus, joka sekään ei ollut ollut täysin harkitsematon teko. Albireo silmäsi nopeasti Kwyen-Sagan kuulasta ihoa ja kaunista olemusta, kiittäen kaikkia jumalia siitä, että hän oli jättänyt illallisajatukset kotiinsa juhliin lähdettyään. Hänen perusperiaatteitaan oli, että aasat saisivat olla rauhassa, mutta viimeyönä olisi saattanut käydä toisinkin..

Albireo huomasi Kwyen-Sagan reaktion, ja katui jo asian esille ottamista, hän olisi vain voinut lähettää tytön kotiinsa ja tyhjentää pienen pullon täysin salassa tältä. Haltian neutraalin peloton ja turhankin luottavainen kanta asiasta sai kuitenkin hämmästyksen korvaamaan tunnontuskat hänen ajatuksissaan. Hän pudisti kevyen sanattomana päätään, pitäen katseensa sinisissä syvyyksissä, kiitollisen hymyn hiipiessä esiin.
"Et taida tietää, mitä tämä merkitsee minulle.." Albireo sai hetken hiljaisuuden jälkeen sanottua. Hän katsoi kevyesti ihmeissään kaunista haltiaa, irrottaen kätensä tämän kädestä ja koskettaen viileällä sormellaan siroa nenänpäätä.

"Muuttaisin kuitenkin asioiden tärkeysjärjestystä, minä pystyn elämään melkein missä varjossa vain, mutta sinun täytyy päästä vuoteeseesi tai missä ikinä nukutkaan." Kevyt naurahdus karkasi ohuilta huulilta, eihän hän oikeastaan ollut edes varma missä haltiat nukkuivat. Hänen kartanonsa kaikissa makuuhuoneissa oli tummapuiset pylvässängyt, sillä hänen äitinsä oli opettanut heitä lepäämään päivät niillä. Myöhemmin Albireo oli todennut kevyen, parin tunnin horroksen vaikka johonkin seinään nojaten riittävän päivien levoksi, mutta hän ei ollut varma muista olennoista, jotka ilmeisesti vaativat koko pimeänajan tajuttomuutta.

Päätään jällen kevyesti pyöritellen Albireo laski kätensä ja huokaisi hiljaa.
"Veri pitää minut hengissä, mutta vannon, että se jää vain siihen. En ole ikinä tehnyt sitä vain.. huvin vuoksi." Ennen tuntematon häpeäntunne kalvoi häntä lempeänsinisen katseen tutkimana, mutta hän otti sen tyytyväisenä vastaan. Hän ei uskonut vieläkään kunnolla onneaan todeksi Kwyen-Sagan hyväksymänä ja rakastamana, ja kaikki sitä todistavat tunteet olivat hänelle tervetulleita.

//Eääh, ajatukset taisivat jäädä sinne metsikköön, pahoitteluni.//
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   Ma 06 Loka 2008, 18:54

Kwyen-Saga hymyili Albireon teennäiselle yllättymiselle, jokin sellainen tosiaan sopikin miehelle paljon paremmin kuin ritarius ja valkoiset ratsut.
Kuitenkin tämän hymyillessä omalle kysymykselleen haltianeito risti muka uhmakkaasti kätensä rinnallensa, katsahtaen tähän kapenevin silmin. "Ehei, sinä näytät sellaiselta, jonka luokse kaikki satunnaiset neidot tulevat." Vaikka Albireossa saattoikin olla jotain salaperäisen uhkaavaa, ei silti käynyt kieltäminen, että toinen oli aivan kuolettavan upean näköinen. Siltikään ulkonäkö ei ollut se, mikä miehessä hurmasi eniten Kwyen-Sagaa.
Tyttö lopetti leikkinsä lyhyeen, heidän siirtyessä takaisin vähän vakavampiin juttuihin.
"En tiedäkään, mutta niin kauan kuin sinä olet onnellinen, niin olen minäkin", Kwyen-Saga tokaisi melkein asiaankuulumattomasti, ja vaikka se oli lähes itsestäänselvyys, halusi haltianeito silti sanoa sen ääneen. Joskus asioista tuli vielä tärkeämpiä, kun ne sanoi ihan ääneen.

Tärkeysjärjestyksen muutosta tyttö ei kuitenkaan ollut yhtään samaa mieltä; juttuhan meni aivan päinvastoin. "Kuules nyt, minä pääsen kotiini ihan ongelmitta, toisin kuin tämä epäitsekäs herra tässä edessäni. Ehkä voit loikkia varjoissa, mutta varjojen välissä on tähän kellon aikaan melko paljon aurinkoa." Jälleen Kwyen-Saga loi huolestuneen silmäyksen kujan päähän, jonka aurinkoinen osuus oli kasvanut entisestään. Oli sääli, että vuorokaudenajat yrittivät säädellä heidän yhdessäoloaan, vaikka hopeahaltiankin täytyi jo myöntää olevansa kunnon unien tarpeessa. Eri asia sitten, saisiko hän sitä unta ajatellessaan koko ajan Albireota. Mistä tyttö edes tietäisi, pääsisikö toinen oikeasti kotiinsa?

Hitaasti siniset silmät vetäytyivät takaisin siihen näkyyn edessään, joka olisi enemmän näyttänyt kuuluvan öiseen aikaan. Oliko Kwyen-Saga väkisin repinyt yöolennon auringon aikaan vain siksi, että voisi itse katsella tätä kauemmin? Ajatustensa joutuessa taas harharadoille tyttö joutui ravistamaan kevyesti päätään. Albireo kuulosti aivan siltä, kuin tämä olisi yhtäkkiä hävennyt lajinsa tuomaa verennälkää.
"Minä tiedän... Äläkä häpeä sitä, se kuuluu... no, lajiisi, tai mikä onkaan. Tarkoitan, että ethän sinä voi sille mitään. En minä sitä tuomitse niin kauan kuin et pistä minua poskeesi", hopeahaltia selitteli hymyillen astetta surullisemmin, samalla kun vei kätensä kevyesti silittelemään miehen poskea. Taas jäähyväiset olivat venyneet ja vanuneet, eikä lähdöstä ollut tietoakaan. Vaan parempi niin, vaikka Kwyen-Sagan takaraivoa kalvoikin alituinen tieto siitä, että jossain vaiheessa senkin hetken olisi välttämätöntä koittaa.

//Ugh, mun ajatukset tässä on ties minne jääny : D//
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   Ma 06 Loka 2008, 20:47

Oikeasti hämmentynyt tuhahdus pääsi Albireolta Kwyen-Sagan kommentista, mitä tämä oli sanomaan hänen ulkonäöstään, kun itse olisi saanut helposti kenet tahansa? Mutta hän ei kuitenkaan ehtinyt kuin katsahtaa haltiaa kevyen moittivasti, kun tämä jo vaihtoi aihetta. Tämän vilpittömistä sanoista jäi jälleen se suloisen lämmin olo, ja vaikka tunnustus olikin hieman kummallinen tilanteeseen, sitähän Albireo Kwyen-Sagassa rakastikin kaiken muun yhteydessä, raikasta ja selkeää kaavoihin kangistumisen puutetta.

Haltianeidon jatkaessa yhä saarnaansa hänen kotiinpääsystään Albireo ei voinut kuin ihmetellä tämän jääräpäistä huolehtivuutta. Olihan tyttö oikeassa, hänellä olisi paljon vaikeampaa päästä kotinsa suojiin kuin haltian itsensä, mutta hän oli selvinnyt pahemmistakin paikoista.
"Neidillä saattaa olla lyhyempi kotimatka kuin minulla, mutta muistuttaisin, ettei minua ole vastaanottamassa selityksiä vaativia vanhempia", Albireo sanoi hymyillen. Hänellä ei tosiaan olisi niinkään väliä missä pakoilisi aurinkoa, kunhan vain pääsisi kotiinsa ennen kuuta. Hän seurasi katseellaan Kwyen-Sagan katsetta, kääntäen sen pian takaisin.
"Ja auringosta huolehtiminen ei todellakaan ole sinun tehtäväsi", Albireo sanoi jo kevyt torumisen sävy äänessään. Hän ei suostuisi siihen, että aiheuttaisi päänvaivaa rakastamalleen olennolle, varsinkaan kun se mitä hänen itsensä piti välttää tämän pitäisi nauttia täysin siemauksin.

Tuntiessaan haltian sileän pehmeän käden poskellaan Albireo todella olisi vain tahtonut unohtaa kaikki omat kauheutensa ja keskittyä vain tähän hetkeen. Hän ei kuitenkaan antanut itsensä tehdä niin, ja vastahakoisesti hän tarttui Kwyen-Sagan käteen, katsoen itsekin jo hieman surullisesti kaunista olentoa edessään.
"Älä ole surullinen, ja.. anna minun hävetä. En voi itselleni mitään mutta se ei vaikuta lopputulokseen millään lailla." Albireo ei kestänyt enää aiheuttamaansa surua, ja veti haltian syleilyynsä, sipaisten huulillaan tämän sileää otsaa.
"Enkä ikinä, ikinä pystyisi edes ajattelemaan sinua.. muuten kuin rakastamanani haltiana." Albireo perääntyi hieman pystyäkseen hukkumaan jälleen tummansiniseen katseeseen. "Ja voin vannoa, että viimeöinen pisara oli ensimmäinen ja viimeinen kerta kun maistoin haltian verta." Hän katsoi haltiaa luultavasti vakavammin kuin oli koko yönä katsonut, sillä hän tahtoi tämän uskovan jokaisen sanansa. Jos hän saalistelisi, ne olisivat vaaneja tai aasoja Payonin kujilta, eivätkä missään nimessä haltioita tai kunnon kansalaisia. Eivät ole olleet, eivätkä tulisi olemaankaan.

//Ajatukset, tulkaa takaisiiin..//
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Veteen katoava totuus
Takaisin alkuun 
Sivu 3 / 4Siirry sivulle : Edellinen  1, 2, 3, 4  Seuraava

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: PAYON :: SURINYA BENEREL :: KAUPUNGIN-PUISTO :: MIMIRIN VIISAUDEN-LÄHDE-
Siirry: