PääsivuGalleriaFAQHakuRekisteröidyKäyttäjälistaKäyttäjäryhmätKirjaudu sisään

Jaa | 
 

 Veteen katoava totuus

Siirry alas 
Siirry sivulle : Edellinen  1, 2, 3, 4
KirjoittajaViesti
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   Ti 07 Loka 2008, 21:00

//Anteeks tää vastauksen kesto//

"No, vanhempani eivät ainakaan tee minulle mitään fyysistä vahinkoa." Kwyen-Saga hymyili vähän vinosti, pitäen itsepintaisesti kantansa siitä, kumman kotiinpääsy olisi tärkeämpää.
Kotiinpääsyä ajatellessaan tytölle tuli aina välillä mieleen, kuinka hän ja Albireo olivat kuin joistakin eri maailmoista: toinen eli mieluummin auringossa ja toinen pimeydessä. Mitä siitäkin sitten tulisi, kun he yrittäisivät yhdistää nämä maailmat? Kwyen-Sagaa mietitytti kovasti, pystyikö luonnonvoimien kanssa hakemaan kompromissia. Minkä takia he ylipäänsä olivat luonnoiltaan niin erilaisia, vaikka polveutuivat samasta lajista?
Ennen kuin Kwyen-Saga ehti jälleen päästää väsyneet ajatuksensa harhailemaan ties kuinka kauan, tämä olikin jo yhtäkkiä Albireon syleilyssä. Siinä oli niin lämmin ja hyvä olla, että oli suoranainen harmi, ettei se kestänyt kauempaa.

"Tiedän", oli ainoa mitä Kwyen-Saga sai enää suustaan. Albireo oli niin liikuttava katsellessaan häntä ehdottoman vakavasti niillä tummankultaisilla silmillään, jotka loistivat ajoittain lämpimämpänä kuin mikään aurinko, kaikkien niiden ihanien sanojen keskellä.
"En millään haluaisi lopettaa tätä hetkeä", haltianeito hetken hiljaisuuden jälkeen huokaisi, ottaen parilla askeleella kiinni sen lähes olemattoman välimatkan välissänsä. "Minulle tulee niin ikävä." Kuiskaus tuli ikään kuin he eivät näkisi toisiaan enää useampaan vuoteen, vaikka siltä tytöstä kyllä tuntuikin sillä hetkellä. Hän tulisi takuulla laskemaan sekunteja niiden päivien aikana, joina ei voisi nähdä Albireota.

Ja sitten, ihan vain siltä varalta ettei ehtisi tehdä sitä enää myöhemmin, hopeahaltia kurottautui varovasti ylöspäin ja painoi hellästi huulensa vasten miehen omia. Kwyen-Sagaa ei liiemmin kiinnostanut teon säädyttömyys - hyvänen aika, hehän olivat tunteneet vasta päivän tai jotain vastaavaa -, ainoastaan se, kuinka hän halusi tuntea Albireon niin lähellä itseään kuin suinkin saattoi.

// ...töks. (Kuudes sivu! 8DD)//
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   Ke 08 Loka 2008, 14:47

//Ei mitään, onnistuin hajottamaan kannettavani, ja olin koko eilisen ilman konetta :'''(//

Kwyen-Saga oli niin kaunis hänen edessään, lempeäntumman katseensa ja pehmeän totisten sanojensa takana. Miten ihmeessä hän ei ollut huomannut tätä koskaan aiemmin? Kenties hän oli kieltänyt itseltään kaikki ajatukset tulevaisuuden puolisosta, että hän oli tullut ajan mittaan sokeaksi. Mitä kaikkea hän olikaan uhrannut elämästään saadakseen elää omana itsenään, rauhassa, ja nyt tuo uskomaton olento heittää kaikki hänen sääntönsä ja varovaisuutensa pois, kaivaen esiin sen oikean Albireon, joka tahtoi lopultakin vain rauhaa ja onnea.

"Niin minullekin, mutta voimme tavata jälleen huomenna", hän kuiskasi ja hymyili hienoinen suru silmissään, tajuten vasta nyt Kwyen-Sagan läheisyyden. Albireo ei enää tajunnut missä tuo tummansininen katse alkoi ja minne se päättyi, eikä hän antanut asian häiritä mieltään, senhän hän tahtoi nähdä, eikä mitään muuta. Kaikki ajatukset katosivat kuitenkin hänen päästään pehmeiden huulten löytäessä hänen omansa, vieden kaikki aikeet hengittämisestä mukanaan. Hetken Albireo oli kuin shokissa lämpimän tunteen vallatessa tilaa hänen ajatuksissaan, kaiken raskaan ja epämieluisan muuttuessa painottomaksi ja kauniiksi. Viimein vampyyri sai jäsenensä tottelemaan jälleen, ja hän kumartui hieman lähemmäs, vastaten kaikella rakkaudellaan kevyeen suudelmaan. Varoen hän otti tuon sievän olennon siron pään käsiensä väliin, pitkittäen suudelmaa vielä hetken, ikuisuuksiin, lasisen pullon pudotessa pehmeästi maahan.

Albireo olisi voinut seistä siinä ikuisesti, mutta jokin repi häntä jo pois, ja pienen, surullisen huokauksen säestämänä hän irrotti otteensa ja veti päätään kauemmaksi. Hän tuskin uskalsi enää hengittää, kun sulki hopeahaltian vielä kerran syliinsä, eläen olennon kauniin puhtaassa tuoksussa. Hänen teki mieli sanoa miljoonia asioita nyt, kun ajatuksensa kulkivat jälleen, hän tahtoi todistaa Kwyen-Sagalle tunteitaan, tahtoi elää tämän kanssa ikuisuuksiin ja vieläkin pidemmälle.. Mutta tieto huomisesta ajoi hänet irti toisesta, pakottaen askeleen ja toisen kauemmaksi, saaden jotain särkymään hänen sisällään äänettömän helinän säestämänä.

Hetken Albireo vain seisoi siinä, katsellen sanoinkuvaamattoman kaunista haltianeitoa, epävarmana siitä, pitikö hänen olla surullinen vai onnellinen. Hehän tapaisivat vielä, vaikka sitä olisi estämässä tuhat aurinkoa ja kokonainen hopeahaltiasuku. Hänellä oli ratsu, jota nopeampaa ja vahvempaa sai hakea, hänellä olisi syrjäinen talo, missä Kwyen-Saga saisi olla ihan kuka vain itse tahtoi.. Mutta halusiko haltia sellaista elämää todella?
"Voin tarjota sinulle kotia kaupungin laitamilta, paikkaa jossa voit olla oma itsesi, rikkauksia koko loppuelämäksesi ja viiniä sitäkin pidemmälle.." Albireo tarttui jälleen Kwyen-Sagaa käsistä, katsoen tätä vielä kerran vakavana. "Mutta elämästäsi tulisi paljon erilaisempaa ja varmasti vaarallisempaa kuin nyt, vaikka en ikinä tekisi sinulle mitään. Jos joku ikinä keksisi mikä minä olen, se tietäisi hankaluuksia sinullekin.. Enkä vielä suoranaisesti kysynytkään.." Albireo astui askeleen eteenpäin, vetäen varovasti henkeä.
"Kwyen-Saga, Nëra-Gysellentytär, tuletko vaimokseni?"

//..Ja nyt tämäkin sitten loppuu Valhallan myötä..?//
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   Pe 10 Loka 2008, 14:00

//Sanoisinko vaikka, että ärsyttää ihan helvetisti. Pitkästä aikaa onnistuin löytään hyvän roolipelin, tekeen hyvän hahmon, sain hyvää peliseuraa... ... ... En halua tälle loppua 8( Enkä tiedä onko tässäkään nyt enää mitään itua vastata, mutta vastaanpahan silti...//

Jälleen Albireon läheisyys kesti aivan liian vähän aikaa. Kuin joku olisi pudottanut höyhenen maahan ja siitä lähtevä ääni olisi kuulunut kaksisataa kertaa lujempana kuin mikä oli tarkoitus. Ristiriitaisuus repi Kwyen-Sagan mieltä; hän tiesi, että oli jo pakko lähteä, hän oli viivytellyt ihan liian pitkään, mutta silti jäsenensä eivät totelleet ajatuksiaan. Haltianeito ei ollut ihan varma, oliko pistelevä tunne silmissään jälleen kyyneleitä, vai vain ulospyrkiviä ikäviä ajatuksia lähtemisestä.
Kwyen-Sagan kamppaillessa ajatuksiensa kanssa tämä oli vähällä jättää kuulematta Albireon sanat. Miehen kosketus sai hänet kuitenkin takaisin maan pinnalle, sinisten silmien lasittuneisuuden vaihtuessa taas keskittyneeksi, rakastavaksi katseeksi.
Haltiatyttö kuunteli hiljaa ja oli aikeissa pistää väliin, että vähät hän vaarallisesta elämästä, mutta vaikeni odottamaan jatkoa.

Muutama vaivainen sana ja silti niin suuri reagointi. Oli outoa, kuinka niin lyhyet tavut ja nopeasti sanottu lause saattoi saada aikaan sellaisen valtavan ilon, joka täytti Kwyen-Sagan kokonaan. Ilo mykisti hopeahaltian äänen, eikä tämä hetkeen voinut tehdä muuta kuin tuijottaa miestä hitaasti kohoava hymy huulillaan. Kun ilo sitten paisui niin suureksi, että oli räjäyttää tytön, tämä hyppäsi rakastamansa vampyyriherrasmiehen kaulaan, osaamatta vieläkään sanoa mitään.
"Tulen, tulen ja vielä kerran: tulen!" Heleä nauru tuli sanojen perässä, kun Kwyen-Saga lopulta sai sanottua jotakin. Ehkä se ei ollut ihan perinteinen kosintaanvastaaminen, mutta välitti ainakin hyvin tytön tunteet.

Vaikka kuja oli melko kapea, se ei silti estänyt Kwyen-Sagaa pyörittämästä heitä molempia ympäri ja ympäri, kunnes haltia alkoi pikkuhiljaa mennä pyörälle päästään. Tyttö pysäytti heidät molemmat ja suukotti Albireota sinne minne ylsi, eli poskeen. Sitten tämä irtautui miehestä ja otti pari lyhyttä askelta taaksepäin, katsahtaen vähän nolommin Albireota - pitipä hänenkin taas antautua tunteidensa vietäväksi. Vaan olisi kuka tahansa tyttö voinut seota onnesta niiden kultaisten silmien katseen alla, jotka viestittivät, että tämä halusi ainoastaan sen henkilön edessään. Ja se henkilö sattui tällä kertaa olemaan Kwyen-Saga, Albireon tuleva, höpsö vaimo.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   Pe 10 Loka 2008, 14:47

//Sama täällä, vaikka minä jos kuka tiedän, näin adminien tilanteeseen viitaten, että joskus ei vain jaksa.. Ja oikeastaan siksi päätinkin ryhtyä pelaamaan täällä, kun arkielämä päätti puukottaa sielua (ah, runollista..). Mutta joo, tuskin tulen koskaan löytämään mitään vastaavaa enää.//

Viimehetkellä Albireo sai potkaistua maahan pudonneen pullon kauemmaksi, kun Kwyen-Saga yhtäkkiä hyppäsi hänen kaulaansa, toistaen sillä hetkellä varmasti kaikkein kauneinta ja tervetulleinta sanaa. Onni ja ilo valaisivat hänenkin kasvojaan pelkästään haltianeidon onnea katsellessa. Nauru helähti ohuilta huulilta yhtyen toiseen haltian alkaessa pyörittää heitä, vieden viimeisetkin varjoisat ajatukset hänen mielestään. Nyt ei ollut enää väliä auringosta, ei vanhemmista tai ajasta, Kwyen-Saga rakasti häntä ja hän rakasti Kwyen-Sagaa, he voisivat elää yhdessä ja onnellisina vaikka ikuisuuksiin asti.

Lopulta pyörinnän loppuessa Albireo tunsi hämärästi lämpimien huulien käväisyn poskellaan, ennen kuin hän katsoi jo hieman kauemmaksi astunutta, ilmeisen noloa neitokaista. Hän ei ollut oikeastaan varma mitä äsken oli tapahtunut, vaikka hän tiesi sen silti paremmin kuin minkään muun asian. Että tunteet saattoivatkin tehdä elämästä mutkikasta.
"Ei sinun tarvitse nolostella mitään minun seurassani, hupsu", hän naurahti silittäen rakastamansa haltian poskea, kumartuen sitten painamaan huulensa tämän otsalle.

Jälleen Albireo pysähtyi hetkeksi vain katselemaan tuota kuvankaunista ja uskomatonta ilmestystä, syvän rakastavaa ja onnellista katsetta, pehmeän tummia hiuksia. Oliko edes tottakaan, että tällainen syrjäytynyt hämärän olento saisi tuollaiselta ylimykseltä onnea ja huomiota? Mutta Kwyen-Sagaa katsellessaan Albireo tuli pakostikin siihen tulokseen, ettei ikinä voisi keksiä mitään senkaltaista mielessään. Pientä syyllisyyttä kielivä hymy kohosi hänen katseeseensa.
"Kummalle ajattelet vanhempiesi antavan enemmän painoa, sinun onnellisuudellesi vai tulevan puolisosi soveltuvuudelle?" Hetken mielijohteesta hän laski katseensa maahan, mutta nostikin sen sitten takaisin, hänellä ei olisi enää mitään mitä hän ei voisi kertoa suoraan Kwyen-Sagalle.
"Sillä.. Minkälaiset kuvittelet olevan mahdollisuuteni, jos painuisin tästä saman tien kotiovellesi pyytämään sinua vanhemmiltasi?" Albireo miltei naurahti jo itselleen, eikö hänellä tosiaan ollut enää rahtuakaan pitkäjänteisyyttä tai harkitsevuutta teoissaan, kaikki oli ilmeisesti väistynyt sen huumaavan onnentunteen ja rakkauden tieltä. Ja tietysti kaikkien säädyllisten sääntöjen mukaan vanhemmilta olisi pitänyt kysyä ensin, sitten vasta itse tyttäreltä, mutta miten hän voisi solmia jostain asiasta Kwyen-Sagan selän takana?

//Ja aina on itua vastata, tycker jag. : ) Voinko lisätä sinut meseeni? Aika tuntemattomia ollaan loppujen lopuksi, mutta olisi kiva edes yrittää säilyttää jotain uusia tuttavuuksia..//
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   La 11 Loka 2008, 16:01

//Lisää vaan, se olis ihan kivaa (: Ja kyllä itsekin tiedän, ettei aina voi jaksaa, mutta silti... Tää nyt oli vähän vihoviimenen vaihtoehto sille...//

"Tiedän...", Kwyen-Saga mutisi, vaikka nolostunut ilme pysyikin kasvoillansa vielä hetkisen, mutta katosi sitten Albireon suukon myötä. Hetken aikaa tyttö tunsi taas olevansa kotoisin joltain toiselta planeetalta, oliko hän muka oikeasti törmännyt johonkin sellaiseen ihanuuteen kuin Albireo? Hopeahaltia ei halunnut alkaa puimaan keskenään sitä mysteeriä juuri sillä hetkellä, vaan kohdisti keskittymiskykynsä takaisin siihen oikeaan Albireoon edessään.
"Tuota... Isä voisi olla enemmän onnellisuuden kannalla, äidistäni sitten en mene oikein takuuseen..." Kwyen-Saga puraisi hiukan huolestuneesti alahuultaan. Jos äiti jotakin halusi tosissaan - vaikak esimerkiksi sitä, että tyttärensä menisi naimisiin saman rodun kanssa -, niin yleensä isä myöntyi tämän tomeran rouvashenkilön tahtoon. Ennen kuin tyttö ehti huokaista mielikuvillensa ääneen, Albireo heitti tämän ehdotuksen, jota Kwyen-Sagan piti jäädä ihan tosissaan miettimään.

Tietenkin oli hyvin mahdollista, että palvelustyttö oli jo ehtinyt kertoa kaiken, mutta minkä takia haltiavanhemmat sitten eivät jo olleet kaulimien kanssa nurkan takana? Tai ehkä olivatkin; Kwyen-Saga vilkaisi ihan varmuuden vuoksi olkansa yli, mutta ei siellä ollut ketään. Jos hänen vanhempansa taas eivät tienneet, eivätkä olleet edes arvanneet mitään, niin... No, eihän se antaisi kovin hyvää kuvaa, jos hiukan yli 24 tuntia tuntenut mies tulisi pyytämään heidän ainoan tyttärensä kättä...
"Tuota, jos ihan alkuun vaikka kerrottaisiin, että huijasimme, ja olemme tapailleet jo... tuota, ainakin kuukauden?" Kwyen-Saga ehdotti hetken pohdiskelunsa jälkeen, luoden pientä toiveikkuutta hehkuvan katseensa takaisin Albireon aatelisiin kasvonpiirteisiin. "Sitten... No, loppu jää pelkäksi arvailuksi. Mutta aiempi muka-tapaileminen voisi vähän kohentaa tilannetta, ainakin luulisin." Kwyen-Saga katsoi vakavana Albireoon, sillä hän ei olisi halunnut kuulla automaattisen kieltävää vastausta omilta vanhemmiltaan. Albireo oli se, jonka kanssa tyttö haluaisi viettää koko loppuelämänsä ilman epäilyksen häivääkään. Eikä sillä olisi mitään väliä, vaikkei asia hoituisi ihan heti; kaikesta kärsimättömyydestään huolimatta hän jaksaisi kyllä odottaa.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   La 11 Loka 2008, 23:26

//Totta, sitä ei käy kieltäminen. Ja lisäsin sinut meseen, älä pelästy kummaa osoitettani : D//

Huomatessaan Kwyen-Sagan epäröinnin ja pohdiskelun Albireo katui sanojaan ja kirosi mielessään ääneti. Johan hän olikin osannut heittäytyä vastuuttomalle ja huolettomalle linjalle, tottakai huolehtivat hopeahaltiavanhemmat kieltäisivät hänet. Albireo ei ikinä ollut kuvitellut itselleen lapsia, mutta jos hän olisi samassa tilanteessa kuin Kwyen-Sagan vanhemmat.. Luultavasti hän joko vaatisi kyseistä herrasmiestä pitkälle viinilasilliselle tai sitten passittaisi tämän saman tien suolle. Kwyen-Sagasta oli tullut hetkessä hänen ainoansa, vanhemmilleen tämä oli ollut sitä jo kolmekymmentä vuotta, hänen mahdollisuutensa olisivat jotain nollan luokkaa.

Hymyillen hän kuitenkin kohotti kätensä jälleen haltianeidon leualle.
"Anteeksi, että edes kysyin, se oli turhan hätäpäistä. Kyllä me voimme odottaa, minulle riittää se, että sinä vastaat myöntävästi." Hukuttautuessaan Kwyen-Sagan hehkuvaan katseeseen Albireosta tuntui valitettavan paljon siltä, että mikään ei olisi tällä hetkellä mahdotonta, järjen huutaessa aivan jotain muuta. Mikä voisi mennä pieleen noin kauniin olennon seurassa?

Tuskin vampyyri oli päästänyt ajatuksensa vapaiksi, kun tämä tajusi jonkin häiritsevän aistejaan liiaksi. Hänen katseensa oli sumentunut hieman, ja kaikki äänet hienoisesta vaatteenkahaduksesta jossain laulelevaan lintuun kuuluivat kuin vesiseinämän takaa. Hitaasti Albireo käänsi katseensa kujan päähän. Aamuauringon nopea liikehdintä iski järisyttävänä hänen tietoisuuteensa, saaden tämän kääntämään katseensa nopeasti maahan silmänsä sulkien. Ajatukset vilisivät hänen mielessään nopeammin kuin kertaakaan sinä yönä tai aamuna. Aika oli auttamattomasti lopussa, mitä hän tekisi? Veripullo.. Hän oli potkaissut sen liian kauas kujalle. Hän ehtisi vielä juoksemaan läheisten rakennusten varjoon.. Ajatus tuntui upottavan Albireon jälleen siihen viileän kylmään, tummaan lähteeseen, peloissaan ja epätoivoissaan.. yksin.

Hymyillen Albireo avasi silmänsä ja käänsi lämpimän kultaisen katseensa haltianeitoon, sulkien kaiken surun katseensa ulkopuolelle, kertoen tälle vain lupauksen jälleennäkemisestä. Hellästi hän tarttui tätä kädestä, kietoen sen käsivartensa ympärille.
"Sitten vain improvisoimme," hän naurahti puoliksi pahoillaan pikaisesta johtopäätöksestään, puoliksi vain uskoen kaiken kääntyvän lopulta hyväksi. Kultainen katse ei irrottanut otettaan tummansinisestä Albireon astuessa määrätietoisen askeleen eteenpäin, tuntien välittömästi koko ahtaan kujan valaisevien säteiden hautaavan hänet polttavaan syleilyynsä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   Su 12 Loka 2008, 19:06

// No enpä pelästynyt ^^//

"Äh, ei, ei se ollut liian hätäistä... Haluaisin itsekin jo saada heiltä varmuuden asiaan, enkä odottaa." Kwyen-Saga puraisi jälleen kevyesti alahuultansa. Kyllähän hän edelleenkin olisi jaksanut odottaa vaikka useamman vuoden, mutta muuttuisiko hänen vanhempiensa mielipide siitä miksikään? Kwyen-Saga vähän epäili asiaa, vaikka tietysti oli aina vakuuttavampaa kertoa tapailleensa kymmenen vuotta kuin yhden päivän, mutta kuitenkin.
Haltiatyttö hätkähti hieman huomatessaan Albireon katseen yhtäkkiä hieman lasittuneen. Kwyen-Saga tuijotti tätä hetken aikaa huolestuneena, mutta hän päätti unohtaa huolensa Albireon kohdistaessa kultaisten silmiensä katseen nyt ihan läsnäolevana takaisin tyttöön.

Kwyen-Saga ei ehtinyt kunnolla ymmärtääkään Albireon sanoja, kun hän jo tunsi auringon yhtäkkiä valaisevan häntä. Heitä molempia? "Ei, Albireo!" Kwyen-Saga yritti kiskaista heidät takaisin kujan varjoihin. Minkä takia miehen piti tehdä se itselleen? Haltianeito ei kylläkään tiennyt, mikä määrä aurinkoa tätä vahingoittaisi, mutta oli melko varma, ettei edes pienikään määrä tehnyt hyvää. Aiemmin tyttö sitä paitsi oli luullut, etteivät vampyyrit pystyisi olemaan ollenkaan auringossa.
Hienoinen hätä loisti tytön sinisistä silmistä, kaikki, mitä tämä sillä hetkellä kaipasi oli, että koko aurinko yhtäkkiä peittyisi pilviin. Albireoon ei tulisi sattua jonkun typerän pienen haltianeidon takia.

//no nyt vähän töksähti kyllä ...//
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   Su 12 Loka 2008, 20:14

Aurinko ei ollut pitkiin aikoihin osunut Albireon iholle ennen tätä päivää, eikä hän olisi välittänyt siitä nytkään. Valo ei ollut yhtä kirkasta kuin keskipäivällä, mutta vihloi silti ikävästi silmiä ja poltteli epämukavasti iholla, hän saattoi jo tuntea verensä vetäytymisen ja ihonsa hienoisen kylmettymisen, mutta kaiken sen epämieluisan polttelun keskellä hänestä tuntui oudon painottomalta, eikä hän uskaltanut sulkea silmiään. Valonsäteet tanssivat Kwyen-Sagan tummilla hiuksilla väläytellen niistä kultaisia sävyjä esiin, huutaen samalla Albireolle tämän sinne kuulumattomuudesta. Mielessään hän pudisti päätään, antaen katseensa edelleen vaeltaa kuvankauniin haltian hohtavalla iholla. Tahdon nähdä hänet vielä..

Etäisesti Albireo tajusi Kwyen-Sagan kiskovan häntä pois, ja vaikka hän saattoikin nyt yllättyneesti lukea tämän katseesta hädän, hän ei suostunut liikahtamaankaan. Hän hymyili hieman surullisesti, hän oli kovin iloinen siitä, että haltia huolehti hänestä, mutta hän oli aterioinut vasta pari päivää sitten, eikä hänellä olisi aivan välitöntä hätää, kohta kylläkin.
"Olen pahoillani, Kwyen-Saga, mutta meidän täytyy lähteä. Sinua odotetaan jo." Albireo suostui astumaan askeleen huolestunutta haltiaa kohti, mutta vain siksi, että sai kurkotettua nopean suudelman tämän otsalle. Hän tiesi kosketuksensa jo kylmäksi, eikä missään nimessä tahtonut satuttaa tyttöä millään lailla, ja astui siksi pari askelta taaksepäin.
"Sinulla ei ole mitään pelättävää, edes minun suhteeni, joten hätä ja huoli ovat nyt tarpeettomia." Albireon äänestä oli määrätietoisesti kadonnut kaikki suru ja hienoinen tuska, jäljelle oli jäänyt vain kevyesti naurahteleva välittäminen. Toki hän oli surullinen, jos viimeinen asia, mitä hän näkisi rakastamastaan olennosta sinä päivänä, olisi hätäännys ja pelko. Hän tahtoi muistaa Kwyen-Sagan nauravaisena ja rakastavana ikuisesti.

Kuin painottaakseen vielä sanojaan hän piti lempeän katseensa edelleen kiinni tummassa sinessä, ja astui vielä yhden askeleen taaksepäin, ojentaen kätensä kutsuvasti haltianeidolle. Aurinko poltteli hänen niskaansa ja valoisuus ärsytti silmiään, mutta hän ei välittänyt niistä, ja miksi olisikaan? Hänellä olisi suunnilleen puoli tuntia aikaa, eikä hän antaisi millekään epämieluisalle sijaa sinä aikana, jos vaihtoehtona oli viettää se Kwyen-Sagan kanssa.

//Ei, töks tuli täällä. Tuli muuten äsken mieleen tätä peliä lukiessani laulu "Päivänsäde ja Menninkäinen", vai mikä ikinä olikaan.. Aika osuvaa, sanoisinko? : DD//
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   Su 12 Loka 2008, 20:59

//Sanoisit, koska mulla tuli se jo joskus aiemminkin mieleen, ja se tosiaan sopii näille paremmin kun täydellisesti : D//

Kwyen-Saga yritti viivytellä vielä hetken, mutta tajusi sitten, että sen takia Albireo joutuisi kärsimään auringossa tuplasti kauemmin. ”Hyvä on”, tyttö lopulta huokaisi ja tarttui luottavaisesti kiinni miehen viileästä kädestä. Jos Albireo kerran sanoi, ettei tällä olisi hätää, niin ei kai tällä sitten olisi? Niin Kwyen-Saga ainakin halusi mitä vilpittömimmin uskoa, joten tyttö karkotti huolestuneisuuden pois itsestään niin hyvin kuin suinkin kykeni. Heidän molempien kylpiessä auringonvalossa haltiatyttö tunsi kaiken väsyneisyyden katoavan saman tien, ja tyttö melkein hymyili nähdessään Albireon hiuksien kimaltavan yhtä kultaisina kuin tämän silmätkin. Kwyen-Sagan jäädessä vain hetkeksi katselemaan miestä, tämä oli vähällä unohtaa kaikessa onnellisuudessaan heidän hienoisen kiireensä. Tyttö oli vähällä soimata itseään itsekkyydestä, mutta jätti sen lopulta tekemättä, vetäisi Albireon vain nopeasti kunnolla ulos kujalta, tullen takaisin kotitalonsa etupihalle.

Siihen hopeahaltian jalat pysähtyivät, vaikka järkensä käski liikkumaan. Epäröiden Kwyen-Saga katseli vuoroin kotinsa etuovea ja Albireota vieressään. Lopullinen ero koittaisi pikemmin kuin pian, eikä tytöllä olisi edes aikaa miettiä, miten ajatteli törmätä sisään. Lopulta Kwyen-Sagalle ei jäänyt edes aikaa sanoa mitään, kun isänsä jo ryntäsi ulos ovesta, melko vihaisen näköisenä.
”Kwyen-Saga, mitä tämä tarkoittaa, sinun piti tulla jo ajat sitten ja - - ”
Haltiamies ei koskaan saanut lausettaan loppuun, kun tämän katse kohdistui Albireon ja Kwyen-Sagan yhdessä oleviin käsiin. Hetkeen tämä ei saanut sanaakaan suustaan, sen muodostaessa vain pienen pyöreän ympyrän. Kwyen-Sagan katse oli muuttunut astetta ahdistuneemmaksi odottaessa jonkin sortin lopullista tuomiota isältään. Kun tytön isä näytti siltä, että oli saanut ajatuksensa jollain tapaa kasaan, tämän ilme lieveni hitusen ja hyvin hiljainen huokauskin taisi päästä ilmaan.
”Hyvä on. Tulkaahan nyt sitten sisälle, te molemmat.” Hopeahaltia nyökkäsi päällään etuovea kohti ja katsahti lähinnä Kwyen-Sagaa siten, että tällä ei ainakaan olisi muita vaihtoehtoja enää kuin tulla sisälle.

Isänsä mentyä edeltä Kwyen-Saga kääntyi katsomaan Albireota, huolen taas paistaessa enemmän kuin selkeästi kirkkaansinisistä silmistänsä. Vaikka tyttö ei sanonut mitään, tämän äänettömät kysymykset leijuivat jossain heidän ympärillään; ehtisikö Albireo tulla sisälle? Tiesivätkö vanhempansa jo kaiken? Mitä nämä oikein tulisivat sanomaan? Kwyen-Saga katsahti melko kaipaavasti kujalle, toivoen voivansa karata sinne, muurata kujan reunat umpeen ja jäädä sinne koko loppuelämäkseen kaksin Albireon kanssa.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   Su 12 Loka 2008, 21:37

Huolet ja polttava aurinko katosivat välittömästi vampyyrin mielestä tämän nähdessä Kwyen-Sagan jälleen hymyilevän. Hänen askeleensakin tuntuivat jo paljon varmemmilta haltian lämpimän kosketuksen auttaessa hänen ennestäänkin jo onnetonta verenkiertoaan, joka auringon vaikutuksesta luultavasti pysähtyisi ennemmin tai myöhemmin. Ennen kuin hän huomasikaan, he seisoivat jo hopeahaltioiden suuremmanpuoleisen kotitalon edustalla. Albireo oli kääntymäisillään haltiaa kohti, hänen tuskin olisi suotavaa tulla yhtään pidemmälle, kun vihainen hopeahaltiamies astui ulos ovesta.

Jos Albireon suonissa mitään virtasikaan, se tuntui pysähtyvän Kwyen-Sagan isän sanoista. Tämä oli kunnioitusta herättävän oloinen ilman vihaisen oloista katsettaankin, ja hän tunsi itsensä epäkohteliaammaksi kuin koskaan todetessaan mielensä täysin tyhjäksi kaikista tavoista. Sisälle.. he molemmat? Oliko palvelustyttö kertonut jo kaiken, vai pystyikö joku tosiaan laskemaan noin nopeasti yksi ynnä yksi? Miehen lähtiessä Albireo käänsi sekavia ajatuksia paljastavan katseensa kohti Kwyen-Sagaa, joka oli tämäkin ilmeisesti menettänyt hetkeksi puhekykynsä.
"Tuota.. Sinun isäsi ilmeisesti kutsui meidät molemmat sisälle?" Albireo kallisti mietteliäisenä päätään, jos he haluaisivat ikinä elää yhdessä, heidän oli joskus astuttava yhdessä tähän taloon. Miksei siis aiemmin?

Toivoen kasvoilleen nousevan, lämpimän hymyn poistavan varjoisat aatteet rakkaansa mielestä hän ryhdistäytyi jälleen.
"En tiedä haltioiden tavoista, mutta muuten kuvittelisin vanhempien toiveiden vastustamisen herättävän epäkunnioitusta ja negatiivisia tunteita?" Hän käänsi katseensa talon etuovia kohti, siellä saattoi odottaa suttakin karmeampi surma tai siunaus heidän yhteisestä tulevaisuudestaan. Heidän olisi kuitenkin kohdattava se joskus, ja tietysti mitä pikemmin sen parempi. Albireo tiesi oman ajattelutapansa joskus turhankin mutkattomaksi, joka johtui paljolti hänen yksinäisestä ja vaaroja täynnä olleesta elämästään, mutta ei ollut lainkaan niin varma yhä huolissaan olevasta Kwyen-Sagasta. Kuin rohkaistaakseen heitä molempia hän loi jo hieman sumenneen katseensa vielä kerran tummansiniseen.
"Sanoivat he mitä tahansa, me näemme vielä, annan siitä sanani. Joten.. Mennäänkö?"

//Tks. Kävin muuten "poimimassa" koko tämän pelin itselleni talteen, ja fonttikoolla 12 siitä tuli 82 Wordin sivua..//
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   To 16 Loka 2008, 13:00

// ... OHO : D Ei paha, ei paha. Ite oon poiminu vaan näitä loppuvuoroja. Mutta hyvä jos on jossain tallessa. Ja oon tosiaan ollut taas ahkera, mutta kun on loma... Ja sanon jo nyt, että en välttämättä ehdi vastaileen ennen maanantaita kun menoa riittää, ja jos tää foorumi nyt on enää aukikaan sen jälkeen :l mutta onneks on meset (: //

Kwyen-Saga nyökkäsi Albireon kysymykselle jokseenkin epätoivoisen näköisenä. Tyttöä nakersi pahasti se kysymys, että tiesivätkö hänen vanhempansa jo kaiken? No, hänen itsensä olisi ainakin mentävä sisään, mutta että Albireo myös?
Kaikesta ahdistuksestaan huolimatta hopeahaltia onnistui naurahtamaan hilpeästi Albireon arveluille haltioista.
"Eiköhän se jotakuinkin noin mene", Kwyen-Saga nyökkäili jälleen melko viisaan oloisena.
Tyttö kuitenkin lopetti nyökkäilynsä viimeistään Albireon kehotuksen kohdalla, antoi mielensä levätä hetken tämän kultasilmissä ja puristi sitten pienesti miehen kättä. Sanomatta mitään sen kummempaa Kwyen-Saga lähti astelemaan kohti kotitalonsa etuovea. Siitä tuntui olevan vuosia, kun hän viimeksi oli tullut siitä ulos tai mennyt sisään. Ihan kuin hän olisi ollut jotenkin erilainenkin nyt kuin silloin. Millä tavalla, siitä Kwyen-Saga ei ollut ihan varma, mutta kuitenkin jotenkin. Johtuiko se sitten siitä, että hänellä oli nyt Albireo vierellänsä vai yön vilkkaista tapahtumista, sitäkään hopeahaltiatyttö ei tiennyt. Ainoa, mistä Kwyen-Saga oli sillä hetkellä varma, oli se, että Albireon sanojen mukaan olkoot tuomio mikä hyvänsä, he eivät luopuisi toisistaan.

Tytön rohkeus alkoi kuitenkin hiipua sitä mukaa kun he pääsivät eteisestä pramean aulan luokse. Samalla kun paikka tuntui niin kotoisan tutulta, siinä oli myös jotain vierasta. Jälleen haltiasta tuntui, kuin olisi palannut kotiin jonkin satavuotisen vaelluksen jälkeen. Ja silti kaikesta oli vain yksi vaivainen päivä.
Pidemmälle Kwyen-Sagan ja Albireon ei tarvinnut mennä, sillä tytön äiti tuli heitä vastaan aulassa, hitusen kalpeampana kuin aiemmin ja kädet vaativasti lanteillaan.
"Olen pahoillani tästä tungettelevasta puhetyylistäni nyt", tämä rouvashenkilö sanoi heti alkutekijöikseen. "Mutta mikäli olen oikein ymmärtänyt, te kaksi..." Haltiaäiti jätti lauseen lopun avoimeksi ja tuijotti vain 'heitä kahta' kulmat kohollaan. Ennen kuin kumpikaan ehti kuitenkaan pistää väliin juurikaan mitään, Nëra-Gyselle jo aloitti kuulustelunsa: "Mikäs mies sinä sitten oikein olet? Sukujuuret ja niin pois päin?"

//...joopajooo.//
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   To 16 Loka 2008, 19:33

//Joo, itsekään en ole varma menoistani ja ehtimisistäni. Mutta jos tämä ehditään jo sulkea ennen kuin päästään loppuun, meset on keksitty. : )//

Yrittäen pitää mielensä yhä keveänä Albireo vastasi Kwyen-Sagan kevyeen kädenpuristukseen, ja lähti kävelemään tämän vierellä kohti haltioiden kotitaloa. Toisaalta hän oli iloinen että pääsi pois auringon polttelevien säteiden ulottuvilta, mutta toisaalta asiat tuntuivat menevän hieman liian nopeasti. Kenties heidän olisi kannattanut odottaa, ennen kuin kertoisivat Kwyen-Sagan vanhemmille? Tottahan toki, mutta 'vahinko' oli ehtinyt jo tapahtua, jos sitä niin voisi ilmaista, haltiaisä oli jo nähnyt hänet.

Tuskin Albireo ehti tajutakaan, kun hän kuuli ovien painautuvan kiinni takanaan, jättäen auringon ulkopuolelle. Välittömästi hän tunsi hienoisen lämmön palautuvan jälleen suoniinsa, ja vampyyri olisi voinut milloin tahansa vain sulkea silmänsä ja jäädä nauttimaan talon tarjoamasta viileydestä. Onneksi Kwyen-Saga kulki kuitenkin yhä eteenpäin, ja Albireo repäisi itsensä jälleen hetkeen, silmäten mielenkiinnolla eteisen ja pian edessään avautuvan aulan koristuksia nyt jo kirkastuneella katseellaan. Hän oli ollut vain muutaman aatelisen kartanossa, mutta ne olivat olleet ihmisasumuksia, ja tyyliltään varsin erilaisia kuin tämä missä nyt seisoi. Kartanon arviointi sai kuitenkin jäädä nopeasti kalpeahkon ja vaativan oloisen hopeahaltiarouvan astuessa heidän luokseen.

Hetken Albireosta tuntui, kun joku olisi avannut verhot hänen ja todellisen maailman väliltä. Tässä hän nyt seisoi, käsi kädessä rakastamansa haltianeidon kanssa, edessään kyseisen neidon huolehtiva äiti. Mutta missä oli kaikki se saarna, mitä hän oli odottanut?
"Olen Albireo-Leagninar, Muun Maailman pohjoisten osien viiniaatelin Lesilion-Haiderin vanhin poika", Albireo esitteli itsensä uudestaan, kumartaen mahdollisimman kohteliaasti, hymyillen samalla pienesti. Sukujuuret ja niin pois päin? Mitä koko jumalkunnan nimeen hän vastaisi?
"Olen myös Muun Maailman pohjoisen vanhimpien ja ensimmäisten kuolemattomien hallitsijakansojen suora jälkeläinen, aateli ja maittenomistaja syntyhetkestäni lähtien."

Hänen vastauksensa ei ollut täydellinen, mutta ainakin todenmukainen. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, miten hyvin edessään seisova haltiarouva tunsi Muun Maailman tai sen kansat, eikä odottanut kovin kummoista vaikutusta sanoillaan. Totta oli, että hänen isänsä oli ollut pohjoisen vanhimman vampyyrisuvun vesa, josta enää hän oli jäljellä. Lisäksi tämän viini oli ollut erittäin arvostettua, joskaan sen maine ei ollut kiirinyt kovin kauas. Ja maitakin heillä oli ollut, paljon enemmän kun hänellä nyt oli, hänen oma, pieni viinitarhansa ja metsämaansa kalpeni sen muiston edessä, mikä hänen ajatuksissaan yhä kieppui.

Tajutessaan viimein esitelleensä itsensä totuudenmukaisesti rakastamansa haltianeidon äidille, kummallinen huojennus kulki Albireon lävitse ja hän tunsi olevansa jälleen oman itsensä herra. Siitä, kuinka paljon Nëra-Gyselle piti hänestä tai hänen luonnostaan, hän saattoi vain toivoa. Mutta kohteliaan pehmeä hymy pysyi yhä hänen huulillaan kätensä irrotessa haltianeidon omasta ja vaeltaessa kevyesti tämän olkapäälle.
"Ja olette ymmärtäneet aivan oikein, hyvä rouva, minä ja Kwyen-Saga.. Niin, minä rakastan tytärtänne."

//Köks köks. Mutta siltä varalta, että tämä jäi viimeiseksi viestiksi täällä, voin sanoa vain suurimmat kiitokseni sinulle seurasta, on ollut kunnia pelata kanssasi! Toivottavasti saamme tämän pelin joskus kunnolla päätökseen, niin ihana kun sitä onkaan pelata.. Tai ehkä tämä ei tarvitsekaan loppua? : )//
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   To 23 Loka 2008, 20:02

//Samoin, paras peli ikinä, sen voin sanoa, vaikka melko paljon pelejä onkin kertyny ;o Ja kyllä me jotenkin tää loppuun saadaan, millä hyvänsä keinoilla Cool //

Albireon esitellessä varsin kunniallisesti itsensä, Kwyen-Saga vilkaisi tähän hitusen yllättyneenä silmäkulmastaan - toinenhan kuulosti vallan vakuuttavalta! Tyttö kuitenkin puraisi huomaamattaan alahuultaan lajikysymyksen paistaessa äitinsä kysymyksen välistä. Mielessään Kwyen-Saga huokaisi helpotuksella Albireon suoriutuessa siitäkin ihan kunnialla, tuskin haltiarouva kehtaisi sen tarkemmin rotua tivata. Kwyen-Sagalla ei kylläkään ollut aavistustakaan siitä, mikä oli Muu Maailma, mutta melko kuninkaalliselta se kuulosti yhtä kaikki.
Nyt jo tutuksi käynyt lämmin tunne läikähti Kwyen-Sagan läpi, kun Albireo rohkeni sanoa tunteensa ääneen tuolle epäilevännäköiselle rouvashenkilölle. Haltianeito ei kokenut tarpeelliseksi sanoa mitään muuta perään, eiköhän siinä ollut ollut jo kaikki tarpeellinen sanottava. Pieni, typerän onnellinen hymy vain oli kiinnittynyt tytön huulille ilmaisemaan, että tämä tosiaan oli vielä tilanteen tasalla.

"Selvä, minä..." Nëra-Gyselle aloitti, mutta vaikeni kesken lauseen ja pysähtyi hieromaan otsaansa melko ongelmallisen näköisenä. "Oikeastaan, Kwyen-Saga, olisin toivonut sinun jatkavan sukumme puhdasverisyyttä..." haltianainen jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen, katsahtaen melko surumielisesti kohti tytärtään.
Lause, jonka Kwyen-Saga oli tiennyt tulevan jossain vaiheessa, mutta jota ei olisi halunnut kuulla, aiheutti tytön sydämen loikkaamisen jonnekin kaulan tienoille. Aikoiko hänen äitinsä nyt vain julmasti kieltää Kwyen-Sagalta onnen vain sen takia, ettei Albireo ollut hopeahaltia? Haltianeito tunsi, kuinka väri vain jatkoi pakenemista kasvoiltansa, ja oli lähellä ettei häntä alkanut jo pyörryttääkin, kunnes Nëra-Gyselle suoristi hitusen ryhtiään. "Kwyen-Saga, olethan sinä onnellinen?"

Tytöltä meni hetki ymmärtää, että hänelle oli asetettu kysymys, kaikkien kauhukuvien pyöriessä päässänsä. Ymmärtäessään kysymyksen sisällön, oli kuin haltia olisi revitty sumusta takaisin todellisuuteen - onnellinen? Kwyen-Sagan ei tarvinnut kuin vilkaista viereisiin kullanhohtoisiin silmiin, ja tämä tiesi vastauksen edes ajattelemattta sitä: "Olen." Hymy palasi takaisin tytön kasvoille. Oliko kysymys tarkoittanut sitä, että äitinsä hyväksyisi Albireon?
Tyttö yritti kovasti olla ilostumatta liikaa, ettei kokisi kovaa pudotusta takaisin maan pinnalle, jos olikin käsittänyt jotain väärin. Nëra-Gyselle kuitenkin vain huokaisi ja pudisteli äidillisesti päätään. "Jos olisin tiennyt tämän, en olisi tuputtanut sinulle niitä kaikkia miehiä... No, tulkaahan sitten seurahuoneen puolelle, minä ja isäsi haluamme kuulla kaiken ihan alusta lähtien." Odottamatta vastausta tämä pyöreähkö rouvashenkilö kääntyi kannoillaan ja lähti jo edeltä sanomaansa huoneeseen.

Kwyen-Saga kääntyi oitis Albireoon päin, katsoen jälleen hiukan huolestunein ilmein. "Alusta lähtien... Mitä me kerromme?" tyttö kysäisi hiljaa mieheltä, vaikka ei olettanutkaan tällä olevaan mitään suoraa vastausta. Eiväthän he totuuttakaan voisi kertoa?
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   To 23 Loka 2008, 23:52

Se kummallinen illuusio kaikesta itsevarmuudesta, joka oli noussut Albireon mieleen, tuntui kadottavan sisältönsä haltiaäidin avatessa suunsa. Vain vaivoin hän onnistui säilyttämään tyynen kohteliaan katseensa, oliko hän loppujen lopuksi valinnut oikean ratkaisun? Ei, ei Nëra-Gyselle häntä hyväksyisi, tämä ottaisi sen yltiöturvallisen naapurinkakaran, jonka ylimielisen hymyn pitämiseen käytettiin vain ja ainoastaan kirkkaan hopeista haltiaverta, ilman poikkeamia suvussa, ilman epäilyksiä taustasta. Vain käskemällä itseään hän pystyi hengittämään, hänen mielensä syöverit valmistautuivat jo kääntymään ympäri ja jättämään puhdas hopeahaltiaperhe rauhaan. Mutta huolimatta Nëra-Gysellen vihlovista sanoista Albireon käsi pysyi yhä mahdollisimman kevyenä ja rentona Kwyen-Sagan olalla, minkä tuomion hopeahaltiarouva langettaisikin, hän oli luvannut pysyä tytön rinnalla, ikuisuuksiin ja vieläkin pidemmälle.

Haltiarouvan kysymys tyttärelleen ei olisi voinut yllättää Albireota enempää. Hän irrotti kohteliaasti katseensa, siirtäen sen tahtomattaankin Kwyen-Sagaan vierellään. Onnellinen? Sana pyöri hänen mielessään tuskaisan pitkäksi venyvässä hiljaisuudessa. Pystyisikö hän tekemään Kwyen-Sagan todella onnelliseksi? Tottakai Albireo antaisi mitä vain ja enemmänkin pystyäkseen takaamaan haltianeidon onnellisuuden, mutta riittäisikö se? Hämärästi hän tajusi tummansinisen katseen viivähtävän omassa kultaisessaan, kalpeahkojen huulten päästäessä hetken hiljaisuuteen vastauksen, joka soi Albireon korvissa. Tahaton hyvä olo palautui hänen jäseniinsä, ja onnellisuus hiipi hänen kasvoilleen. Tätäkö tosiaan oli rakkaus ja onnellisuus?

Nëra-Gyselle sanoi jotain, Albireo tajusi hämärästi kutsun käydä peremmälle taloon. Hetkeen hän ei ollut uskoa korviaan, Hänkö oli hyväksynyt minut? Hetken kuluttua mies tajusi rouvan lähtevän, muttei kääntänyt katsettaan tämän puoleen, vaan piti sen tiiviisti olennossa edessään, joka pian katsoi takaisin, hienoinen huolestuneisuus katseessaan. Mutta Albireo ei välittänyt siitä, katsoi vain hohtavin silmin neitoa, onnellisuus hänen ajatuksissaan ei antanut tilaa edes hymylle. Nëra-Gyselle oli hyväksynyt hänet, hän näkisi Kwyen-Sagan uudestaan, aivan luvan kanssa!

Pieni ja hiljainen, epämääräinen naurahdus pääsi kalpeilta huulilta käden viimein valahtaessa olkapäältä, palautuakseen vain takaisin Kwyen-Sagan käteen, minne se kuuluikin. Albireo kumartui varovasti edemmäs, suuteli sileän täydellistä otsaa.
"Meillä ei ole mitään syytä huoleen.. rakkaani. Mehän tapasimme kaksi vuotta sitten, joulutanssiaisissa, jonka jälkeen olemme tavanneet lukuisia kertoja aatelisten juhlissa, olemme kohdanneet kaupungilla.. Viettäneet aikaa Mimirin lähteellä.." Albireo miltei nauroi kuiskatessaan tarinaa nopeasti Kwyen-Sagalle. Hän oli kertonut jo aivan tarpeeksi totuuksia, yksi valkoinen valhe ei tätä aamua kaataisi, eivätkä he kauheasti valehtelisikaan; jos Albireo uskoisi sydäntään tarpeeksi, hän voisi sanoa tunteneensa Kwyen-Sagan jo ikuisuuden.

"Aateliset juhlivat niin tiuhaan, että tuskin he tivaavat jokaista juhlaa, emmekä varmasti muistaisikaan niitä kaikkia", hän lisäsi mahdollisimman tyynenä. Lämmin tunne läikähteli edelleen hänen sisuksissaan, mikään ei voisi mennä pieleen tänään tai koskaan. Hymyillen hän kohotti Kwyen-Sagan kättä joka lepäsi hänen omassaan, ja piti katseensa tummassa sinessä ottaessaan askelia haltiarouvan osoittamaan huoneeseen.
"Luota vain meihin."
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   Pe 24 Loka 2008, 23:57

Viileässä aulassa Albireon huulet tuntuivat mukavan lämpimiltä tytön otsaa vasten, ja Kwyen-Sagan puolesta ne olisivat voineet olla siinä pidempäänkin.
Koska Albireo osasi kuulostaa niin luottavaiselta, karkotti tyttökin pois katseestaan sen huolestuneen pilkkeen ja päätti hänkin uskoa kaiken kääntyvän vielä hyväksi. Hitaasti huvittunut hymy kohosi haltianeidon huulille sitä mukaa kun tämä painoi mieleensä Albireon kuiskailua. Eiköhän tuo tosiaan menisi läpi, ja Kwyen-Saga oli edelleenkin sitä mieltä, etteivät hänen vanhempansa varmaankaan mitään suurenmoista ristikuulustelua järjestäisi.
Tyttö nyökkäsi vielä äskeistä paljon varmemmin miehen kehotukselle ja seurasi tämän vierellä siihen jonkin sortin oleskeluhuoneeseen. Paikka oli sisustettu äskeistä eteisaulaa hitusen rennommalla sävyllä, unohtamatta kuitenkaan sitä aatelisen hienostunutta vivahdetta tekstiilien kultaraidoituksista ja muista vastaavista. Kwyen-Sagalle huoneessa ei toki ollut mitään uutta, erilaista oli ainoastaan se, että tällä kertaa hänellä oli Albireo mukanaan.

Haltiavanhemmat istuivat jo valmiiksi puisella sohvalla suurin piirtein keskellä avaraa huonetta. Kwyen-Sagan isän jalka heilui levottomaan tahtiin toisen polven päällä, kunnes tämä huomasi tyttärensä ja Albireon. Haltiaisä nousi pikaisesti pystyyn, nyökkäsi pienesti päätään Albireota kohti ja osoitti paikkaa kohti vastapäistä sohvaa.
Kwyen-Saga veti Albireon perässään sohvalle, istahtaen sitten tämän viereen. Tyttö huomasi istuvansa kovin jännittyneenä, joten rentoutti pikaisesti olkapäänsä, ettei olisi vaikuttanut yhtä hermostuneelta kuin miltä hänestä välillä tuntui. Vaikka toki oli hyvä merkki, että he olivat jo päässeet oleskeluhuoneeseen asti, eikä Albireota oltu ajettu pois jo ovensuussa.
Tytön isä katsahti vaimoaan siihen malliin, haluaisiko tämä sanoa ensin jotain, mutta koska Nëra-Gyselle oli ilmeisesti päättänyt antaa miehensä hoitaa suurimman puhumisen, tämän täytyi avata suunsa: "Hm... Te... Kuinka kauan olette oikeastaan tapailleet, onko nyt jo kyse jostain vakavammastakin?"

Kwyen-Sagan siniset silmät yrittivät tavoitella Albireon vastaavia, tämän miettiessä haluaisiko hän vastata vai puhuisiko tyttö ensin. Sitä paitsi... Aikoisiko Albireo saman keskustelun päätteeksi pyytää vanhemmiltansa vielä Kwyen-Sagan kättä? He eivät olleet ehtineet sopimaan mitään, eikä tyttö ollut oikeastaan niinkään varam, mikä oli suunnitelman nimi. Joka tapauksessa huoneen nuorin päätti luottaa rakkaaseensa, keksisi tämä sitten mitä hyvänsä.

//pökss//
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   La 25 Loka 2008, 00:35

//Ja pöh : ) //

Pieni mustarastas lepatti Albireon rinnassa, aiheuttaen kummallista, jännittynyttä hyvänolontunnetta ympäri kehoaan. Vain vaivoin hän onnistui pitämään ilmeensä tyynenä, naurahduksen rastaan nokassa. Tilanne oli päässyt jo niin kaoottiseksi, että hän oli valherikkaan elämänsä päätteeksi menossa selittämään rakkaansa vanhemmille asiaa, mitä ei oikeastaan ollut edes olemassa, syystä, jota hän ei ollut koskaan ennen kokenut. Varovasti vampyyri veti henkeä, toivoen lapsesta asti harjoitellun itsehillinnän nyt kerrankin pitävän puoltaan käytöksessään, päästäen rastaan vapaaksi astumalla koristeelliseen oleskeluhuoneeseen, jonka ilmapiirin jännitteestä ei ollut epäselvyyttä.

Lyhyt katsekontakti arvovaltaiseen hopeahaltiaisään, kunnioittava päännyökkäys, ja pian hän jo istuikin Kwyen-Sagan vierellä, vastapäätä heidän yhteisen tulevaisuutensa päättäjiä. Albireo huokaisi mielessään syvään, rentouttaen itsensä mahdollisimman luontevasti, pitäen silti kohteliaan ryhdin istuessaan. Hän vilkaisi nopeasti haltianeitoa vierellään, mutta käänsi katseensa välittömästi takaisin isännän puhutellessa heitä. Uudelleen mies vilkaisi Kwyen-Sagaa, kohdaten hetkeksi tämän sinisen katseen, lukien tästä jonkinasteista luottamusta siitä, että hän saisi hoitaa puhumisen. Varovasti hän veti henkeä.
"Tapasin tyttärenne ensimmäisen kerran kaksi vuotta sitten, joulutanssiaisissa. En ajatellut sen olevan mitään vakavaa, ennen kuin tapasimme seuraavissa juhlissa, ja taas seuraavissa. Pian minä huomasin.. etten osannut ajatellakaan enää muuta. Olemme tavanneet sen jälkeen monta kertaa, aina suunnittelemattomasti, ja annoin asian olla.. viime yöhön saakka."

Albireo ei olisi voinut kuvitellakaan, kuinka haasteellista jokaisen sanan tuottaminen tässä tilanteessa voisi olla. Hän oli valehdellut elämässään aina, miksi tämän sitten piti olla niin vaikeaa? Katsoessaan mahdollisimman tyynesti edessään istuvaa haltiapariskuntaa hän tunsi itseluottamuksensa karisevan uhkaavaa vauhtia, ja käänsi niin varovasti kuin suinkin taisi katseensa takaisin Kwyen-Sagaan, kuin lisää rohkeutta hakien. Hän puristi kevyesti ja huomaamattomasti tämän kättä, tuntien mielessään jälleen pohjattoman katseen tuoman tyyneyden. Rukoillen kaikkia jumalia mielessään hän käänsi jälleen katseensa varovasti haltiamieheen edessään, etsien sen itselleen kaikkein vieraimman äänensävyn esiin, ja ensimmäistä kertaa elämässään puhutteli nöyrästi tilanteen hallitsijaa.
"Te kysyitte suhteemme vakavuudesta, herra. Saanen kysyä.. kuinka vakavana te pidätte sitä kaiken muun ylittävää, kaiken uhraavaa, pohjatonta rakkautta?"

//Hmh, niin juuri, pöh.//
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   La 25 Loka 2008, 11:07

Haltiaisä näytti kuuntelevan valppaasti hänen tyttärensä rakastettuaan, näyttäen myös jokseenkin mietteliäältä. Pieni surumielisyys läikähti vanhahkon miehen silmissä, kun tämä ajatteli, että Kwyen-Sagan oli pitänyt salata heiltä jotain niin tärkeää kaksi kokonaista vuotta. Kwyen-Sagalta ei jäänyt tuo pilkahdus huomaamatta, ja siinä vaiheessa tytöstä tuntui hitusen pahalta joutua näin valehtelemaan niille henkilöille, jotka olivat aina häntä rakastaneet, kasvattaneet ja antaneet hyvän kodin. Mutta haltiatyttö tiesi kuitenkin valheen välttämättömyyden; kaikesta sen hetkisestä suopeudestaan huolimatta hänen vanhempansa eivät ikinä tulisi hyväksymään vampyyria tyttärensä puolisoksi.
Albireon vastauksen viimeisten sanojen kohdalla Kwyen-Saga kääntyi jälleen katsomaan miestä vierellään, hymyillen tälle varovaisesti. Tyttö vastasi Albireon kevyeen kädenpuristukseen, kuin kehottaen tätä äänettömästi jatkamaan: Tiedän, että pystyt siihen.

Albireon kysymyksen kohdalla molemmat hopeahaltiavanhemmat rydistäytyivät hiukan ja näyttivät äskeistä paljon vakavemmilta. Nyt Nëra-Gysellekin päätti jo puhjeta puhumaan: "Jos te tosiaan, ja tarkoitan että todella, todella, rakastatte toisianne, niin..." Tässä kohtaa haltiarouva piti pienen tauon vetääkseen henkeään ja katsahti miestään, joka nyökkäsi rohkaisevasti. "Emme kai sitten voi muuta kuin antaa teille siunauksemme." Pieni helpotuksen ja väsymyksen sekainen hymy puhkesi kummankin vanhemman huulille. Tietenkin he olivat koko ajan halunneet pelkkää onnea tyttärelleen, he eivät vain olleet olleet varmoja, toisiko Albireo sen varmasti tälle.
"Mutta jos ikinä saat Kwyen-Sagan itkemään, niin emme vastaa seurauksista", haltiaisä lisäsi vielä suoden varoittavan silmäyksen kohti Albireota, joka suli kuitenkin nopeasti takaisin hymyyn. Mies alkoi pikkuhiljaa pitää tuosta näystä edessään; kaksi nuorta ja onnellista olentoa, rakastaen vain toisiaan, odottaen yhteistä elämää edessään.

Hopehaltiamiehen mieleen tuli oma tilanteensa monia vuosisatoja sitten, kun hän oli tavannut Nëra-Gysellen. He olivat tainneet näyttää yhtä jännittyneiltä kuin oma tyttärensä ja Albireo, kun he olivat odottaneet vastausta Nëra-Gysellen vanhemmilta. Muistojen lämmittämänä haltiaisä hivutti käsivartensa yhä kauniin vaimonsa ympärille, hymyillen entistä aurinkoisemmin tuolle nuorelle parille, jolle ei toivonut kuin pelkkää hyvää tulevaan elämään.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   La 25 Loka 2008, 12:36

Huomatessaan haltiavanhempien vakavanpuoleisen reaktion kysymyksestään Albireo soimasi jo itseään. Tietysti hänen piti heti tilaisuuden tullen haastaa huolehtivat vanhemmat ja pilata kaikki käytöksellään. Silti hän uskalsi pitää mahdollisimman tyynen katseensa pariskunnassa, pitäen ajatuksensa Kwyen-Sagan rohkaisevan lämpöisessä kädenpuristuksessa. Siksi kestikin hetken, ennen kuin Albireo todella tajusi haltiaäidin sanojen merkityksen.

Pakokauhunomainen, puristava tunne hellitti nopeasti, ja valahti vampyyrin mielestä paljastaen vain jotain alati lämpenevää. Hitaasti hän käänsi katseensa neitoon vierellään, vapauttavan hymyn hiipiessä jälleen hänen huulilleen. Kalpea sormi sipaisi tumman sortuvan virheettömältä otsalta sivuun, tietämättään pidättelemänsä hengähdyksen paetessa varovasti ohuilta huulilta.
"En soisi sitä ikinä itselleni anteeksi", Albireo sanoi tarkoituksettoman hiljaa haltiaisän uhkaukselle, sallimatta kuitenkaan enää katsettaan tälle. Hitaasti hän kurotti Kwyen-Sagan lähemmäs, sulki tämän syleilyynsä tahattoman naurahduksen säestämänä. Hän hengitti tämän tuoksua, kuin ei olisi koskaan aiemmin sitä havainnut, silitti silkkisen sileitä hiuksia ja antoi ajatustensa harhailla. Mitä tästäkin seuraisi? He olivat saaneet haltiavanhempien siunauksen, mutta mitä käytännössä tapahtuisi, Albireolla ei oikeastaan ollut hajuakaan. Muuttaisiko Kwyen-Saga hänen luokseen? Vai muuttaisivatko he yhdessä jonnekin? Entäs..

Vastahakoisena Albireo hellitti halaustaan niin, että saattoi katsoa haltianeitoa silmiin. Tällä olisi niin paljon kerrottavaa itsestään, mutta hän oli varma, ettei mikään saisi hänen tuntojaan tyrehtymään tätä kohtaan. Silmäkulmassaan hän havaitsi selvän rentoutumisen merkin vanhemman pariskunnan olemuksessa, lempeät katseet kohdistuneina heihin. Silloin, kaiken onnellisuutensa keskellä, Albireo tunsi jokseenkin epämukavan vihlaisun sisimmässään. Kwyen-Saga oli saanut paljon rakkautta ja huolenpitoa vanhemmiltaan, he olivat olleet kokonainen perhe. Hän ei tosiaan antaisi itselleen ikinä anteeksi, jos satuttaisi haltiatyttöä millään lailla, mutta silti.. Hän antoi kultaisen katseensa levätä jälleen tummansinisessä, kalpean sormen vaeltaessa jälleen tämän kasvoilla, poskipäätä pitkin, nenänpäätä sipaisten, pysähtyen sitten hennonpunaisille huulille.

Mies yritti pitää onnellisen hymyn kasvoillaan, muttei voinut mitään hiljaa hiipivälle surumielisyydelleen. Kuva tästä onnellisesta ja rakastavasta haltiaperheestä kieppui hänen mielessään, vastapainona itselleen, yksinäiselle ja tunteet haudanneelle vampyyrille. Hän ei pystyisi enää elämään ilman Kwyen-Sagaa, hän antaisi tälle kaiken maailmassa, olisi ikuisesti tämän rinnalla.. Mutta tällä oli jo kaikki, ollut koko ikänsä, ja hän oli ollut tämän elämässä vasta vajaan vuorokauden. Miten hän voisi ikinä vaatia tätä pois vanhempiensa luota, varsinkin jos hänen täytyisi turvautua keksimiinsä valheisiin? Haltiavanhemmat tiesivät hänet nyt, asialla ei siis olisi enää minkäänlainen kiire, ehkä he todella voisivat odottaa vielä. Hänelle riitti jo se, että hänellä oli lupa tavata Kwyen-Saga uudelleen, he voisivat myöhemmin pohtia, mikä todella olisi parasta tälle.

//200. viesti!//
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   To 30 Loka 2008, 23:09

//...nonni, taas melkein viikko, ANTEEKS :s//

Hidas hymy levisi jälleen Kwyen-Sagan kasvoille, tämän sisäistäessä koko ajan enemmän ja enemmän tilanteesta ympärillään. Oli kuin musiikkia kuulla Albireon suusta nuo sanat, jotka takasivat, ettei Kwyen-Sagalle tulisi koskaan tapahtumaan mitään pahaa mikäli se Albireosta riippui. Oikeastaan sanat olivat vielä parempaa kuin mikään musiikki - haltiatyttö oli niin onnellinen, ettei kyennyt edes saamaan sanaa suustaan. Nyt hän vihdoinkin ymmärsi, minkä takia rakkaus muka antaa siivet selkään. Jos haltiatyttö ei olisi ollut täysin varma lentokyvyttömyydestään, tämä olisi sillä samaisella hetkellä voinut yrittää päästä liitelemään ympäri seurahuonetta.
Saatuaan järkensä takaisin kiinni, haltianeito tajusi katsahtaa niihin kultasilmiin vieressään, huomaten toisen jonkinsortin mietteliäisyyden. Kwyen-Saga vilkaisi vanhempiaan, jotka näyttivät kovin tyytyväiseltä kaikkeen, joten tyttö katsoi parhaaksi nousta ylös, vetäen hienotunteisesti Albireon mukanaan.

"Anteeksi, palaamme pian", tyttö huikkasi iloisesti vanhemmilleen ja lähes vastoin kaikkia seurapiirisääntöjä tämä työnsi Albireon edellään takaisin eteisaulan puolelle. Siellä Kwyen-Saga halasi miestä ihan ensitöikseen, ennen kuin katsahti tähän vähän vakavammin erkaannuttuaan lähikontaktista.
"No niin, mikäs ilme tämä nyt sitten on?" Kwyen-Sagan äänensävy oli asteen kiusoittelevampi kuin tavallisesti, mutta hän tarkoitti kuitenkin tosissaan sanomaansa. Jos tyttö oli yhtään oppinut tulkitsemaan Albireota, toisen mieltä painoi jokin. Tai sitten Kwyen-Saga vain ylireagoi väsyksissään kaikkeen, mutta ainahan oli paras pelata varman päälle. Sitä paitsi Kwyen-Saga puhui mieluummin Albireon kanssa ihan kahden kesken kuin vanhempiensa valvonnan alaisena.

Pian, ihan tietämättään, haltianeidon mieleen tuli sama ajatus kuin Albireollekin: mitä siitä eteenpäin? Menisivätkö he naimisiin? Milloin? Missä he asuisivat? Entä... Entä Albireon vampyyripuoli? Kwyen-Saga ei pelännyt, että Albireo yhtäkkiä villiintyisi aina täysikuun aikaan ja popsisi sitten hänetkin, tyttö vain ei tiennyt, miten sen kanssa olisi elettävä.
"Vai... Tulisiko minustakin kaltaisesi?" Ajatus putkahti hyvin hiljaa Kwyen-Sagan suusta, ilman että tämä ensin edes tiedosti sanoneensa ajatuksen ääneen. Sitten kun ymmärrys hiipi Kwyen-Sagan mieleen, tämä läimäytti kätensä suunsa eteen ja muuttui kasvoiltaan asteen punaisemmaksi. Hän ja hänen suuri suunsa - eihän hän edes tiennyt oliko sellainen mahdollista. Sitä paitsi, tuskin Albireo olisi edes suostunut moiseen. Vai olisiko?

//Ah, töks. Vaan tätä se teettää kun jättää liikaa päiviä ropettamatta :l ja virheitä vilisee varmastikin... Ja äh, viikonloppuna en taaskaan ehdi sitten varmaankaan vastailemaan :s ps. onnittelut kaksisatasesta, melko saavutus kyllä : D//
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   Su 02 Marras 2008, 17:48

//Eipä mitään, itsellänikin on ollut kiireitä..//

Hiljainen epävarmuus alkoi vallata sijaa Albireon mietteissä ajatustensa kieppuessa ristikkäin onnellisen haltiaperheen kuvan kanssa. Hän rakasti Kwyen-Sagaa yli kaiken muun, mutta oli enemmän kuin selvää, että hän ei kuulunut tuohon joukkoon. Mitä kaikkea haltiatytön pitäisikään uhrata pystyäkseen viettämään aikaa hänen kanssaan? Albireo oppisi kyllä elelemään Auringon kanssa, mutta ei hän sitä ikuisuuksiin kestäisi, eikä hänen ollut viisasta viettää muutenkaan ylimalkaisesti aikaa päiväolentojen keskellä.. Hänen elämänsä oli muuttunut vuosikymmenien aikana niin kuolleeksi ja eristäytyneeksi, Kwyen-Sagan elämän ollessa kaunista ja elävää. Hän ei voisi vaatia mitään rakkaaltaan, mutta mitä kaikkea hän voisi itse antaa?

Mietteet karisivat nopeasti lämpimän kädenpuristuksen vetäessä häntä odottamattomasti ylös. Albireo katsahti hivenen yllättyneenä tyttöä ja tämän lähtiessä työntämään häntä pois huoneesta pahoittelevana haltiapariskuntaa, vaikka tokkopa se oli tarpeen; eivätköhän he jo tunteneet tyttärensä. Teon sopimattomuudesta tilanteeseen hän ei edes uskaltanut ajatella, mutta heidän tosiaan pitäisi vaihtaa pari sanaa ennen jatkokeskusteluja vanhempien kanssa..

Pian Albireo löysi itsensä Kwyen-Sagan syleilystä, johon hän hädin tuskin ehti vastata, kun tyttö jo vetäytyi kauemmas, tummansiniset silmät yllättävän totisina ja läpitunkevina. Vasta nyt hän tajusi mietteensä kovin synkiksi tämän edessä ja hän sai pohtia hetken ennen kuin vastasi hieman epävarmana.
"Ajattelin vain, että miten tästä eteenpäin.." Albireon käsi oli jälleen eksynyt silittelemään haltianeidon silkinsileitä hiuksia, katseensa levätessä tämän omassa. Miten hän selittäisi mietteensä tälle, kun tämä ei itse ilmeisesti huomannut onneaan ja ympärillään olevaa, kaikelta suojelevaa rakkautta? Ainakin hänen täytyisi yrittää, sillä kuten hän oli luvannut, hän ei ikinä saattaisi Kwyen-Sagaa onnettomaksi, niinpä tämän täytyisi tietää varmasti mihin oli ryhtymässä.

Hieman empien Albireo veti henkeä valmiina selittämään, mutta Kwyen-Sagan hiljaiset sanat saivat hänen hengityksensä salpautumaan. Mies vaistosi kasvojensa kalpenevan tytön itsensä punastuessa ja läimäyttäessä kätensä suulleen. Hetken Albireo vain katseli hivenen järkyttyneenä tätä, epävarmana tämän katseen luonteesta. Oliko katseessa pelkoa vai suurta surua, yksinkertainen ratkaisu vai kenties.. toivoa?
Viimein Albireo sai jäsenensä tottelemaan ja katseensa pehmenemään. Varovasti hän tarttui suulle läimähtäneeseen käteen, laskien sen pois, sipaisten kevyesti lämmintä poskipäätä.
"Ei.. Siihen en suostuisi", Hän aloitti tarkoituksettoman hiljaa ja hivenen käheästi, ennen kuin ravisti kevyesti päätään selvittääkseen ajatuksiaan ja ääntään.
"En soisi itseni viettää aikaa kanssasi, jos se vaatisi sinulta niin paljon. Sillä sinä jos kuka olet mielessäni oikeutettu nauttimaan auringonnoususta kasvoillasi, katselemaan kuvajaisesi heijastusta veden pinnasta.. Ajattelemaan avutonta lasta muunakin kuin välttämättömänä ateriana." Albireo vavahti hieman puheittensa seurauksena, mutta piti silti katseensa kiinni Kwyen-Sagassa, haluttomana näkemään tämän katsetta koskaan minkään kammottavan janon vallassa. Vampyyrielämä ei soisi tälle mitään hyvää, vain suurta, repivää tuskaa ja hyljeksintää.

Albireo huokaisi kevyesti ja laski hetkeksi katseensa ilmoittaakseen asian olevan loppuunkäsitelty. Hän ei suostuisi ikimaailmassa muuttamaan Kwyen-Sagaa, eikä hän nähnyt mitään syytä miksi se olisi ollut tarpeellista. Jos ja kun he menisivät joskus naimisiin, se käytäisiin hopeahaltioiden tavalla, vaikka jotkut säännöt sanoisivat vihkikaavan menevän miehen suvun mukaan. Hän ei ollut oikeastaan koskaan välittänyt sukunsa ikivanhoista traditioista ja tuntisi aivan varmasti kuuluvansa rakkaalleen muunkin kuin verenvaihdon ja päiväkausia kestävän tuskan seurauksena.

//Pöh, johan liikkuikin eteenpäin.. Jaarittelin, pahoitteluni : D //
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   Ke 05 Marras 2008, 17:49

//Jaarittelu nyt mitään haittaa Surprised //

Sitä Kwyen-Saga oli itsekin miettinyt, mutta ei ollut vielä halunnut sanoa ääneen: mitä tosiaan nyt? Jos Albireo halusi, hän voisi odottaa, mutta tytön kärsimätön mieli olisi vain halunnut suoraan asiaan. Vaan kun hän ei tiennyt, halusiko Albireo, ja olisiko se liian pikaista tytön vanhempien mielestä.
Kwyen-Saga sai nopeasti muuta ajateltavaa nähdessään lipsautuksensa aiheuttaman reaktion. Sitä seuraavat sanat hän oli jo arvannut, tietenkään Albireo ei halunnut tytölle sellaista elämää. Mutta silti Kwyen-Saga oli päivän aikaan useaan otteeseen miettinyt sitä - hyvä on, hän inhosi tappamista ja jopa sellaisen hillittömän verenvuodon näkemistä, mutta... Koska Albireosta ei kuitenkaan millään saataisi hopeahaltiaa ja tytöllä taas olisi aina mahdollisuus muuttua muuksi, niin miksi ei? Vaikka toisaalta taas, kuka oli väittänyt, ettei kahden niinkin erilaisen lajin liitto onnistuisi? Kwyen-Saga ei ainakaan halunnut antaa sen tulla ylitsepääsemättömäksi esteeksi.
"Selvä, selvä", Kwyen-Saga lopulta sanoi, lempeän hymyn tullessa huulillensa. Ainakin hän jättäisi aiheen joksikin aikaa rauhaan.

"Mutta siitä, mitä tämän jälkeen... Mikä sinusta olisi parasta?" tyttö päätti kuitenkin kysäistä ensin Albireon mielipidettä ennen kuin toisi omiansa julki. "Minulle käy miten tahansa sinä haluat."
Kwyen-Saga vei hoikan sormensa sipaisemaan pari vaaleaa suortuvaa pois kultaisten silmien edestä. Miten oli mahdollista, että vielä muutama päivä sitten hän ei ollut tiennyt koko Albireon olemassaolosta, ja jo nyt tyttö ei olisi voinut edes kuvitella elämää ilman miestä?
Tytön hymy syveni entisestään tämän katsellessa rakkaansa kasvoja. Eihän sillä tosiaan ollut mitään väliä, halusiko toinen edetä hitaasti vai nopeasti, pääasia oli, että tyttö vain saisi olla Albireon kanssa. Kerrankin Kwyen-Saga saattoi täysin rehellisesti sanoa ääneti itsellensä, että hänen täytyi olla koko Valhallan onnellisin hopeahaltianeitokainen. Muuten hän ei olisi koskaan edes nähnyt vilaustakaan siitä ihanasta miehestä edessään.

// alksdkj ... ei näin :s //
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   To 06 Marras 2008, 17:10

Huojennus kävi Albireon ylitse Kwyen-Sagan lopulta ymmärrettyä mitä hän ajoi takaa. Hän ei ikinä ollut jättänyt ketään puremistaan olennoista eloon, sillä sikäli kun hän oli nähnyt, verenhukkaan kuoleminen oli paljon mukavampaa kuin päivät elossa pureman jälkeen. Kavahdus oli jälleen käymässä miehen yli, mutta tämä esti sen määrätietoisesti, kääntäen kaiken huomionsa jälleen neitoon edessään. Hän ehti kyllä vihata itseään ja lajiaan aivan tarpeeksi omissa oloissaan, tätä hetkeä hän ei pilaisi.

Kwyen-Sagan hymy ja sanat saivat hymyn nousemaan Albireonkin huulille, miten joku saattoikin olla niin kaunis ja eläväinen? Tuntiessaan kevyen sipaisun kasvoillaan hän vangitsi harhautuneen käden ja vei sen hitaasti huulilleen sulkien silmänsä, hengittäen täysin siemauksin kaunista tuoksua, joka oli parempaa kuin mikään viini ja tuntui ajavan kaikki varjot ja ongelmat tieltään. Rauhoittaen ajatuksiaan hän pyöritteli Kwyen-Sagan sanoja mielessään, ennen kuin viimein suuteli pehmeää kämmenselkää, avaten silmänsä suoraan tummansiniseen katseeseen, päästäen kätensä valahtamaan alas. Hymyillen Albireo painoi päänsä ja pudisti sitä kevyesti. Tyttö tosiaan olisi turmioksi hänelle kaikella kauneudellaan ja onnellaan.
"Rakkaani, teet asian kovin vaikeaksi sanoillasi.." Hän aloitti hiljaa, mutta naurahti sitten kevyesti, ennen kuin kumartui lähemmäs toisen kasvoja.
"Sillä eiköhän se ole selvää, että ainoa asia, mitä minä haluan, olet sinä. Ihan niin kauan kuin siihen meneekin, mielipiteeni ei muutu."

Albireo katsoi suoraan tuohon pohjattoman syvään katseeseen, miten lämpimän turvallinen se saattoikaan olla, samalla kun se tarjosi parempaa oloa ja suojaa kuin kylmät varjot? Välttyäkseen hukkumasta mies sulki vielä kerran hetkeksi silmänsä, avaten ne uudelleen pienen pilkkeen kera.
"Olen pahoillani, rakkaani, mutta tällä kertaa se on sinun päätettävissäsi. Haluatko jäädä kotisi onneen ja turvallisuuteen, vai haluatko muuttaa luokseni ja ilmoittaa hääpäivän vielä tänään vanhemmillesi? Sillä sinulla on niin paljon enemmän kuin minulla, etten tahdo vaikuttaa päätökseesi, vaikka se veisikin sinua pois luotani. Kunhan vain olet onnellinen." Albireo katseli hymyillen olentoa edessään, pahoitellen äänettömästi, ettei tarjonnut apuaan tilanteessa. Ja miten olisi voinutkaan, kun kaikkein järkevin ratkaisu oli, että Kwyen-Saga tapaisi sen yltiöturvallisen naapurinkakaran, seurustelisi säädyllisesti vähintään kymmenen vuotta ja valitsisi vasta sitten hääpukua itselleen. Albireo kumartui vielä vähän lähemmäksi, painaen huulensa varovasti kuin lupaa kysyen jälleen haltian omille, vähät välittäen teon säädyttömyydestä aamun muiden säädyttömien tekojen sarjassa, nauttien vain ja ainoastaan Kwyen-Sagan olemuksesta ja lämpimästä tunteesta rinnassaan.

Onneksi kukaan ei sanonut, että rakkauden pitäisi olla järkevää.

//Toistotoistotoistotoisto, pahoitteluni ^^' Tämäkin kaukana, kaukana mallivastauksesta, pelaamisen puutteen huomaa heti..//
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: Veteen katoava totuus   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Veteen katoava totuus
Takaisin alkuun 
Sivu 4 / 4Siirry sivulle : Edellinen  1, 2, 3, 4

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: PAYON :: SURINYA BENEREL :: KAUPUNGIN-PUISTO :: MIMIRIN VIISAUDEN-LÄHDE-
Siirry: