PääsivuGalleriaFAQHakuRekisteröidyKäyttäjälistaKäyttäjäryhmätKirjaudu sisään

Jaa | 
 

 ~Sorrow left me cold~

Siirry alas 
Siirry sivulle : 1, 2, 3  Seuraava
KirjoittajaViesti
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: ~Sorrow left me cold~   Ma 19 Toukokuu 2008, 20:35

//Tänne kaipaisin kovasti Severiä Lardonin kera <3 //


Jos omasi hyvän pimeännäön, saattoi kadulla nähdä epätavallisen kulkijan, ulkoisesti neljissäkymmenissä olevan demonittaren punaisine sarvineen, hiuksineen ja silmineen. Kukapa muukaan tuo oli kuin Punasarvi, elämän katkeroittama kuudemoni, joka oli aikaa sitten luopunut sellaisista lämpimistä tunteista kuin ystävyys tai rakkaus. Itsensä sitomisesta toiseen tuollaisilla siteillä sai palkakseen vain syviä haavoja, jotka saattoi nähdä kylmästä katseesta ja kuulla kovista, katkerista sanoista. Muut olennot, ne olivat tälle naiselle pelkkää hyödykettä, ihmiset alhaista karjaa. Vain demoneja tuo saattoi jotenkuten arvostaa, jopa kunnioittaa. Elämä oli kuitenkin tehnyt tästä naisesta yksinäisen kulkijan, yön pedon joka otti minkä halusi silloin kuin halusi, ainakin kun oli voimissaan.

Mutta tänä yönä demonitar ei saanut tuntea sitä humalluttavaa voimaa, jonka täysikuu toi tullessaan. Kuu oli vain puolillaan, kasvamassa, mutta puolillaan, ja Punasarven voimat olivat kuin pahaisen ihmisen, taistelemaan harjoitetun ihmisen mutta kuin ihmisen yhtä kaikki. Mutta ainakaan hän ei enää ollut heikoimmillaan eikä hänen tarvinnut kyhjöttää piilossaan vaan hän saattoi kulkea kaupungin kaduilla, kylväen hiljaista kuolemaa jos sitä tahtoi.

Punasarven jalat veivät häntä eräälle nimenomaiselle kujalle, notkean hännän kiemurtelu muuttui nykiväksi kun hän lähestyi seinänvierustalle nojalleen jätettyjä tikapuita. Varovaisesti, äänettömästi hän kapusi ylös, vaikka tiesikin lähes varmasti että talo, jonka katolle hän oli kiipeämässä, oli tyhjä. Suurilla silmillään nainen näki helposti kattoon tulleet reiät, yöllinen maailma ei hänelle ollut pimeä. Notkeat askeleet pujottelivat vielä ehjiä tiiliä pitkin, kunnes demonitar pääsi katonharjalle. Kädet puristuivat tiukemmin aina mukana kulkevien aseiden ympärille, oikean käden otteessa lepäsi piikikkään ruoskan kahva ja vasemmassa erikoinen ase, kuin nyrkkirauta josta lähti neljä veitsimäistä terää. Häntä jatkoi vimmattua kiemurteluaan, silmät tuijottivat mitään näkemättöminä tyhjyyteen.

Tämä oli Punasarvelle testi, koetin siitä oliko hän viimein saanut sydämensä täysin kiven kaltaiseksi. Hän kestikin kauan, kauemmin kuin yleensä, mutta lopulta yksinäinen kyynel vierähti silmäkulmasta ja petti hänet. Ei vieläkään, vieläkään hän ei ollut päässyt eroon muistoistaan, ei siitä mitä oli tapahtunut tämän katon alla jo neljäkymmentä vuotta sitten, ei siitä kun hän yksin ja maailman murjomana oli antanut juuri tapaamansa kuudemonin, valkohiuksisen miehen johdattaa hänet tähän hylättyyn taloon, suojaan nousevalta auringolta ja ihmisten katseilta. Silloin oli ollut täysikuu ja hän oli juuri menettänyt ainoan ystävänsä, ihmisten julmuuden vuoksi.

Toinenkin kyynel kostutti silmää ja valui alas, sivuten arpea jonka demonitar oli saanut kasvoihinsa kauan, kauan sitten. Äkäisellä liikkeellä hän pyyhkäisi suolaisen pisaran pois kasvoiltaan, huitaisten melkein muttei aivan itseään aseensa terällä. Demonitar salli itsensä laskeutua istumaan, nojaamaan vasten tiilistä savupiippua joka peitti hänet varjoonsa. Kerrankin hän antoi käsiensä hellittää aseistaan, laskien ne vierelleen kattoliuskeille. Demonitar käänsi hitusen kosteiden silmiensä katseen kuuhun, siihen jota hän niin vihasi ja jota rakasti. Taivaankappale, joka oli tuominnut hänet tähän ailahtelevaiseen elämään, milloin niin vahvana, milloin niin heikkona.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: ~Sorrow left me cold~   Ti 20 Toukokuu 2008, 06:52

//Ja Severi tupsahtaa paikalle Lardonin käskemänä<3~//

Yö. Se oli hiljainen. Liiankin hiljainen. Hiljaisempi, kuin yleensä. Kaduilla ei näkynyt ketään, ja se jo oli ihmeellistä. Oli vain varjoja ja hämärää. Joskus sattui osumaan kuun kelmeän valon kohdalle, mutta niitäkin oli niin harvakseen, ettei niitä tarvinnut pelätä. Ihmiset, ne olivat menneet jo nukkumaan, tai ainakin linnoittautuneet omiin taloihinsa, kun ulkonaliikkumiskielto oli vielä voimassa. Jotkut eivät sitä kuitenkaan edelleenkään totelleet.

Saattoi tarkkakorvainen kuulla askeleita pimeältä kadulta. Hän astui, käväisi nopeasti kuunvalossa, ja silloin valkoiset, kauniit hiukset heilahtivat hitusen verran tuulessa. Valkoiset sarvet ja jotenkin myös lumoavat valkoiset silmät, joiden iiristen ympäri kulki tummempi reunus. Lardon. Hän oli vihdoin palannut tähän kaupunkiin, jossa oli asunut ehkä suurimman osan elämästään, tavannut elämänsä rakkauden, toisen kuudemonin. Hän ei ollut kaukanakaan siitä paikasta, jossa he olivat asustelleet.

Kulkuri. Nyt hän oli vain yksinäinen kulkuri, ei mitään muuta. Hän tappoi ihmisiä miten mieli ja oli jäädyttänyt sydämensä viimeisetkin lämpimät rippeet. Suru, se oli kylmää ja tuskaista. Hän ei ollut vieläkään saanut pois päästään rakastamansa naisen kuvaa, eikä varmaan saisikaan. Kaikki tuntui kuitenkin olevan niin turhaa. Käsi puristui eräänlaisen kehään ympäri ja vyöllä tällä vielä roikkui kaunis, pitkä miekka. Aseet. Ilman niitä hän ei olisi se, mikä hän oli. Tietysti, Lardon osasi taistella hyvin ilman aseitakin. Häntä oli elämä kouluttanut ja kasvattanut eteenpäin. Sen varrella oppii kaikkea. Ja nyt, kuu oli puolillaan, hän olisi vain ihmisen arvoinen tasitelussa. Ne kurjat. Ne eivät edes tajunneet mitään taistelun päälle. Koittivat vain hyvin päästä pälkähästä, ei mitään muuta.

Lardon kuitenkin saattoi kuulla hajanaisia askelia. Aivan läheltä häntä. Nopeasti valkohiuksinen sujahti piiloon varjoihin ja katsahti ympärilleen. Oliko joku muka näin myöhään vielä ulkona? Korvat kuuntelivat tarkasti ääniä, ne tulivat selvästi katolta. Lardon puikkelehti varjoissa, huomaten olevan tutun talon harjan alla. Muistot, niitä tämä paikka todellakin oli täynnä. Lardon hyppäsi ketterästi muutaman tynnyrin päälle ja siitä katon räystään päälle. Viitta heilahti ja tämä kohotti valkoisten silmien katseensa. Toinen. Toinen kuudemoni.
"Punasarvi?"


//Tälläistä aamulla .__. Koita kestää//
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: ~Sorrow left me cold~   Ti 20 Toukokuu 2008, 19:20

Vaikka Punasarvi olikin uponnut mietteisiinsä, tarkkaili hän kuitenkin lähes vaistonvaraisesti ympäristöään. Aistit eivät nyt olleet tosiaankaan vahvimmillaan, mutta hän kuuli pehmeän tömähdyksen mikä sai hänet heti varuilleen. Kädet puristuivat jälleen aseiden ympärille, häntä liikahteli levottomasti puolelta toiselle ja demonitar nousi pystyyn, etsien äänen aiheuttajaa katseellaan. Eikä hänen tarvinnut etsiä kauan, kun jostain alempaa katolle hypähti tummiin pukeutunut hahmo.

Nuo valkoiset hiukset... Punasarvi mittaili katseellaan tulijaa, olisiko tosiaan mahdollista... Hän ei voinut uskoa sitä, mitä hänen silmänsä koettivat hänelle kertoa, se oli liian mahdotonta, hän oli kieltänyt itseltään tämän toivomisenkin jo kauan sitten. Kaikesta surustaan, katkeruudestaan ja vihastaan hän oli muovannut kovan ja jäisen kuoren sydämensä ympärille, kuoren joka piti kaikki, jokaikisen hänestä loitolla. Se oli hänen kilpensä maailmaa vastaan, se oli se mitä hän halusi olla, hän ei halunnut altistua sille tuskalle mitä tunteet saattoivat tuoda. Hän oli lähes, lähes onnistunut tappamaan sisimmästään kaikki ne tunteet, jotka hänen kokemuksensa perusteella johtivat vain sydämen rikkirepeämiseen. Hän tiesi, oli varma siitä että vain kovat saattoivat pärjätä, ne jotka eivät antaneet elämässään pienintäkään sijaa ystävyydelle, saatika rakkaudelle.

"Punasarvi?"
Pienenpieni särö ilmestyi sydäntä suojaavaan kuoreen. Tuo ääni, se vakuutti hänet, se ei ollut muuttunut lainkaan. Tuo kuudemoni, joka seisoi hänen edessään... Lardon. Kaksikymmentä vuotta yhdessä, kaksikymmentä vuotta erossa. Lähtiessään mies oli murtanut Punasarven elämän pieniksi sirpaleiksi. Demonitar oli jotenkin saanut sen koottua, sovittanut sirpaleet kovan kuoren sisään miten parhaiten taisi, oli jo oppinut elämään niin. Ja nyt hän saattoi tuntea, kuinka tuo miten kuten rakennettu elämä hitaasti alkoi murtua.

Punasarvi oli melko kauan hiljaa, yritti tyynnyttää sitä tunnemerta joka äkkiä oli hänen sisälleen syntynyt, vaikkei siinä oikein onnistunut.
"Missä hemmetissä sinä olet seikkaillut kaksikymmentä vuotta", demonitar sanoi, tukahtuneella äänellä josta pyrki läpi niin monia tunteita, ettei niistä mitenkään voinut saada selvää. Ei hän itsekään saanut mitään selvää siitä yllättävästä tunnevyyhdistä, joka oli pesiytynyt siihen sydämen nurkkaan joka vielä jotain saattoi tuntea.


//tuossa mitään kestämistä ollu, taas hyvää tekstiä ^^//
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: ~Sorrow left me cold~   Ke 21 Toukokuu 2008, 16:52

Valkoiset silmät katsoivat syvälle Punasavren silmiin, noihin joita hän ei ollut kahteenkymmeneen vuoteen nähnyt. Tunteet, ne olivat sekavat. Periaatteessa Lardon olisi ihan mielellään halunnut kirmata pois, sanomatta tai selittelemättä mitään. Mutta taas toisaalta, hän olisi sen velkaa Punasarvelle, vaikka tuo tuskin suostuisikaan kuuntelemaan. Kaunis Punasarvi. Hän oli vain kaunistunut ajan myötä, mutta silti, nyt hän tunsi katsovansa puoliksi vierasta. Hän oli ollut niin kauan poissa, niin kauan unohduksissa. Mies ei yksinkertaisesti saanut enempää sanoja ulos suustaan.

"Missä hemmetissä sinä olet seikkaillut kaksikymmentä vuotta?"
Punasarven hienoisen tukahtanut ääni kysyi. Lardon avasi suutaan kuin jokin kala, mutta pihahdustakaan ei kuulunut. Silmien välkehtivä, mystinen katse kiersi Punasarvessa, mutta sitten tämä tyytyi katsomaan talon tiilistä kattoa. Miksei hän vain saanut sanoja suustaan? Ihan kuin Punasarvikin olisi muuttunut? Tuo ei ollut se sama pieni nuori neito johon hän oli tutustunut vaan väkevä, kovettunut nainen.

"Taidan olla sinulle selityksen velkaa", valkohiuksinen sai sanottua hetken päästä, kylmähköllä äänellä. Mies oli aina ollut hyvin jäykkä ja kylmä, sekä kova, mutta nämä viimeiset kaksikymmentä vuotta olivat tehneet hänestä entistä kovemman ja kylmemmän. Hän oli joutunut kestämään ihmisten mukanaan tuomaa pilkkaa ja syljeskelyä. Mies oli joutunut olemaan niin kauan erossa muusta yhteiskunnasta. Sitten yhtäkkiä hän vain pääsi karkuun, mutta ei uskaltanut palata enää Punasarven luokse. Pelkäsikö hän? Ei, mies ei vain kehdannut, koska oli kadonnut kuin tuhka tuuleen, sanomatta mitään. Hänkin kovetti sydämensä ikiroudalla, mitä ei pystyisi kukaan enää koskaan särkemään, vaikkei kukaan sitä periaatteessa ollut tehnytkään, paitsi hän itse. Mies vain pitkitti paluutaan Payoniin, heilui eräässä baarissa ja turrutti muistonsa halpaan viinaan aina välillä. Nyt, nyt hän oli palannut, muttei ollut uskonut törmäävänsä Punasarveen niinkään nopeasti.

"Usko tai älä, mutta minä jouduin väijytykseen" valkosilmäinen aloitti jotenkin mekaanisesti ja tämä saattoi jopa kuulostaa keksityltä, vaikka totta oli joka sana. Lardon ei vain tiennyt mistä aloittaa. Ehkä hän jossakin jäisen sydämensä sopukassa pelkäsi Punasarven reaktiota. Hän ei olisi luullut kertomisen olevan niinkin vaikeaa. Mutta asian laita oli niin, ettei Lardon osannut kuin availla suutaan kultakalan lailla, eikä saanut sanottua mitään fiksua. Hän ei yksinkertaisesti tiennyt miten aloittaisi kertomuksensa, ja hän ei enää tuntenut Punasarvea.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: ~Sorrow left me cold~   Ke 21 Toukokuu 2008, 21:08

Punasarven kysymyksen jälkeen Lardon vain aukoi suutaan ja käänsi katseensa tiilikattoon heidän allaan. Jotenkin miehen epävarmuus sai demonittaren tuntemaan olonsa puolestaan varmemmaksi, hän alkoi vähitellen saada otetta itsestään. Asento muuttui ryhdikkäämmäksi, hännän levoton kiemurtelu rauhoittui ja ilme alkoi kääntyä kovaan, oikeastaan melko ilmeettömään suuntaan, kenties hieman kysyväänkin. Naamio alkoi taas olla paikoillaan ja suojavarustukset ylhäällä.

"Taidan olla sinulle selityksen velkaa", Lardon sitten sai sanottua. Punasarvi vain tuhahti ja nyökäytti hieman päätään. Tuo nyt oli aivan itsestään selvää. Silloin kauan sitten heillä oli ollut toisensa, heillä oli ollut rakkaus ja koko maailma jalkojensa juuressa, siltä se oli tuntunut. Mutta kaiken tuon valkohiuksinen oli vienyt mukanaan yhtenä ainoana yönä. Totta hemmetissä Punasarvi halusi sille selityksen.
"Usko tai älä, mutta minä jouduin väijytykseen", mies aloitti, ei oikeastaan lainkaan vakuuttavasti, ainakaan punasilmäisen mielestä. Hännän liike muuttui ärtyneeksi nytkähtelyksi.
"Jouduit väijytykseen?" demonitar toisti ivallisesti. "Et sitten tuon parempaa keksinyt, luulisi että tässä ajassa olisit keksinyt jotain vähän vakuuttavampaa. Vaikka toisaalta, tuskin sinä minua odotit tapaavasi kun olit jo kerran eroon päässyt jalassasi roikkuvasta kahleesta", punahiuksinen jatkoi yhä vain ivallisemmin, yllyttäen itseään suurempaan ja suurempaan halveksuntaan, se olisi oikea tapa selvitä tästä, pitää toinen kaukana. Niin hän halusi uskoa.

Hetken Punasarvi mittaili toista katseellaan, yrittäen samalla vahvistaa mielessään ajatusta Lardonista inhottavana, vastenmielisenä, halveksuttavana, miehenä jossa ei ollut mitään hyviä ominaisuuksia. Itseään suojellakseen demonitar tämän teki, hän ei halunnut sallia itselleen mitään hiukkaakaan lämpimiä ajatuksia tuota miestä kohtaan. Lopulta demonitar käänsi katseensa muualle, taivaalla paistavaan kuuhun. Hänen siunauksensa ja kirouksensa. Nainen astui muutaman askeleen, kääntyi hieman poispäin toisesta, mutta piti toki huolen ettei jäänyt suojattomaksi. Se oli jo lähes vaistonvaraista, koskaan ei saanut antaa kellekään mahdollisuutta iskeä.

"Sinulla on ollut varmaan hauskaa omissa touhuissasi, joten älä toki anna minun estää sinua niitä jatkamasta. Voit olla kuin et koskaan olisikaan tavannut vanhaa akkaa menneisyydestäsi", Punasarvi totesi kylmästi, muttei kuitenkaan voinut estää pientä surumielistä juonnetta kuultamasta äänestään. Hieman vihaisenakin itselleen tuosta juonteesta demonitar alkoi jo tehdä lähtöä, kulkien kyljittäin Lardoniin nähden. Paljasta selkää ei koskaan kannattanut tarjota ulottuville.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: ~Sorrow left me cold~   To 22 Toukokuu 2008, 05:52

Kun Lardon oli vihdoin saanut kerrottua että oli joutunut väijytykseen, niin kuului Ounasarven kolea, halveksiva ääni, joka kieltämättä iskostui Lardonin mieleen, vaikkei se ulospäin näkynytkään. Mieskin näytti ulospäin kovalta ja kylmältä, jos unohdetaan tuo epämääräinen suunaukominen.
"Et sitten tuon parempaa keksinyt, luulisi että tässä ajassa olisit keksinyt jotain vähän vakuuttavampaa. Vaikka toisaalta, tuskin sinä minua odotit tapaavasi kun olit jo kerran eroon päässyt jalassasi roikkuvasta kahleesta"
Lardon nosti kylmän, ja jäisen katseensa Punasarveen. Silmien pupillit olivat kavenneet viiruiksi. Tämä ei todellakaan ollut se sama Punasarvi, jonka hän oli joskus tavannut.

Mies ei kuitenkaan edelleenkään sanonut mitään, tuijotti vain silmät kavenneina Punasarvea.
"Sinulla on ollut varmaan hauskaa omissa touhuissasi, joten älä toki anna minun estää sinua niitä jatkamasta. Voit olla kuin et koskaan olisikaan tavannut vanhaa akkaa menneisyydestäsi"
Punasarvi jatkoi yhä. Lardonin huulilta pääsi väkisinkin jopa hieman huvittunut tuhahdus. Toinen oli ihan muuttunut, häntä ei tunnistanut enää, joskin, niin oli Lardonkin muuttunut.
"Et voi vannoa, ettetkö yhä haikailisi minun perään, vai voitko?"
Lardoninkin ääni oli muuttunut hivenen, vaikka siitäkin kuulsi eräänlainen hieman surullinen vivahdus. Mutta silti tuon kapeilla kasvoilla karehti ivallinen hymy. Hän ei aikonut antaa periksi Punasarven suhteen, mutta jos toinen tahtoi leikkiä niin leikitään sitten.

"Minä tunnen sinut, Punasarvi, vaikka olet muuttunut paljon kahdessakymmenessä vuodessa", mies jälleen jatkoi valkoisten hiusten liehuessa tuulessa, viitan kanssa samaa matkaa. Mies vaihtoi painoa toiselta jalalta toiselle, käsi miekan käden sijan päällä, ihan vain varmuuden vuoksi. Nopeasti kävi miehen katse kuussa, tuossa joka nyt oli puolillaan. Kirous, mutta joissain tapauksissa se oli miehelle hyvin suuri lahja.

Valkoinen häntä heilui rauhallisesti puolelta toiselle, kun tämä valkosilmäinen jälleen kohotti katseensa Punasarveen, joka oli jo lähdössä.
"Tiedän, että sinua kiinnostaa kuulla, mitä minulla on sanottavaa siitä yöstä, jolloin jouduin väijytykseen", Lardon jatkoi yhä samalla kolkolla, hitusen huvittuneella äänellä ja hän painotti sanaa 'väijytykseen'. Miehellä ei ollut kiire minnekkään, vaikka toisaalta hän olisi voinut lähteä ja jättää Punasarven omiin hommiinsa, mutta sydän kyllä pakotti jäämään siihen paikalle.

Vapaa käsi siirtyi haromaan valkoisia pitkiä hiuksia ja katse vaihtuili puolelta toiselle tämän odottaessa mitä sanottavaa Punasarvella kenties olisi. Häntä todellakin houkutti kuulla tämän ääni uudestaan. Siitä oli niin pitkä aika, mutta he kumpikin olivat muuttuneet täysin siinä ajassa. Ainakin ulkoisesti.


//Tälläistä kökköä aamutuimaan ^^'//
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: ~Sorrow left me cold~   To 22 Toukokuu 2008, 19:55

"Et voi vannoa, ettetkö yhä haikailisi minun perään, vai voitko?" Lardon sanoi. Punasarvi pysähtyi ja käänsi hitaasi suorastaan epäuskoisen katseensa valkohiuksiseen mieheen. Kehtasikin väittää moista. Varsinkin kun se taisi osua kipeän lähelle totuutta, vaikkei demonitar kyllä suurin surminkaan sitä myöntäisi, edes itselleen. Nyt hännän liike muuttui tosiaankin hermostuneeksi ja nytkähteleväksi, mutta punasilmäinen ei vielä sanonut mitään.
"Minä tunnen sinut, Punasarvi, vaikka olet muuttunut paljon kahdessakymmenessä vuodessa", mies jatkoi. Nyt Punasarvikin sai taas suunsa auki.
"Ennen kaikkea, olen oppinut paljon tänä aikana. Olen oppinut, että mitä tiukemmin sidot itsesi johonkuhun toiseen, sitä suurempaa tuskaa siitä seuraa", demonitar sanoi hiljaa, toteavalla äänensävyllä.
"Vain typerykset haikailevat menneisiin aikoihin, joihin ei voi palata", nainen sanoi, nyt taas voimakkaammalla ja kylmemmällä äänellä. Kenties hän joskus kaipasi sitä mitä heillä oli ollut, sitä mitä Lardon oli ollut ja sitä mitä hän itse oli ollut, mutta sellainen ei enää ollut mahdollista. Hän oli saanut kokea liian usein, miten elämä saattoi satuttaa. Enää hän ei haluaisi antaa siihen mahdollisuutta.

"Tiedän, että sinua kiinnostaa kuulla, mitä minulla on sanottavaa siitä yöstä, jolloin jouduin väijytykseen", Lardon sanoi ja oli jälleen Punasarven vuoro tuhahtaa.
"No kerrohan sitten siitä väijytyksestäsi", Punasarvi sanoi, matkien ivallisesti miehen painotusta. Demonitar veti kädet puuskaan rinnalleen, aseet yhä otteessaan, ja seisoi nyt tukevassa haara-asennossa tuijottaen valkotukkaista haastavasti.
"Tarinoi vapaasti niin kauan kuin haluat, eipä minulla taida muutakaan tekemistä olla tänä yönä, joten voinen kuunnella jännittävää kertomusta herra Lardonin harharetkistä. Pistä toki parastasi, ehkä saadaan jotain viihdykettä tällekin illalle", demonitar vielä sanoi, äänen muuttuessa jatkuvasti kärkevämmäksi ja kärkevämmäksi. Jalka alkoi naputella kattotiiliä hänen odottaessaan vastausta.

Punasarvi kierrätti nopeasti katsettaan ympäristössä, ihan vain varmistaakseen ettei paikalla ollut ketään. Suuret silmät eivät kuitenkaan nähneet häivähdystäkään liikkeestä eivätkä korvat tavoittaneet muita ääniä kuin ne, joita he itse aiheuttivat. Parempi olikin niin, hän ei tosiaankaan kaivannut enää minkäänlaista häiriötä.


//tuo nyt ei ollu lainkaan kökköä ^__^ tämä sen sijaan vähän luiskahtaa sille puolelle >.< //
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: ~Sorrow left me cold~   Pe 23 Toukokuu 2008, 19:52

Lardon katsoi suoraan Punasarven punaisiin silmiin. Valkoisista heijastui uhmakkuus, mutta samalla jokin haikeus. Lardon rakasti yhä sisimmässään Punasarvea, ja sanoisikin sen varmasti uudestaan, vaikka sillä samalla paikalla, siinä heti, nyt kun seisoi tuon rakastamansa naisen edessä, mutta ei. Lardon ei sallinut kunniansa loukkaantua. Hänen kunniantuntonsa oli kasvanut elämän varrella hyvin suureksi. Hän ei sanonut mitään tuiki tavallisiakaan asioita, kuten "minä rakastan sinua", tai "oletpä sinä nätti". Ei, Lardon oli muuttunut myöskin siltä kannalta, vaikka sydän huusi tunteiden paljastamisen puolesta, niin vakaumus sanoi, että ei missään nimessä. Ajattelutapa ja sydän sekä tunteiden huuto, ne olivat suuressa ristiriidassa keskenään. Mies oli myös ihan puilla paljailla. Hän ei tosiaankaan enää tuntenut Punasavrea, tämähän oli muuttunut täysin, mutta sanansa kyllä, jotka tuo suustaan laukoi, olivat ihan totta. Menneisiin ei voisi palata, vaikka kuinka haluaisi ja tahtoisi. Se on mennyttä, mutta tulevaisuus on edessä, joko valoisena tai synkkänä, miten kukin sen itse tahtoi ajatella. Lardon taas, hän ei ollut suunnitellut mitään tulevaisuutensa varalle, sama se mitä tapahtuisi, mutta nyt, hän kiinnittäisi huomionsa Punasarveen. Hän halusi kuulla tämän rakastamansa neidon äänen, vaikka se olikin kolkko ja outo, eikä se sama mikä ennen. Siltikin sydämensä huusi tuon punasarvisen neidon perään, kuin susi kuuta. Lardon todellakin olisi vain voinut kaapata Punasarveen syliinsä ja tunnustaa rakkautensa, mutta ei, niin ei.

Punasarven ääni oli yhtä ivallinen, kun hän painotti myöskin väijytys -sanaa. Lardon naurahti pienesti ja siirsi jälleen painoaan jalalta toiselle, katse kävi myös samalla jalkojen alla lepäilevissä sammaleisissa kattotiilissä, kunnes se sitten kohosi taas Punasarveen, joka totesikin seuraavanlaisesti:
"Tarinoi vapaasti niin kauan kuin haluat, eipä minulla taida muutakaan tekemistä olla tänä yönä, joten voinen kuunnella jännittävää kertomusta herra Lardonin harharetkistä. Pistä toki parastasi, ehkä saadaan jotain viihdykettä tällekin illalle"
Lardon ei voinut taaskaan olla naurahtamatta.
"Ainahan minä pistän parastani", mies murahti hitusen huvittuneesti ja häntä vispasi muutaman kerran nopeasti puolelta toiselle, kunnes se jatkoi samaa rauhallista tahtiaan.

"No, kuten varmaan saatat muistaa, kuu oli silloin uusiutumassa. Voimani eivät olleet mitkään kehuttavat, kuten ei sinunkaan. Minun piti sitten nopeasti poiketa eräässä paikassa, kun sitten melkein heti isommalle kujalle päästyäni ihmiset hyökkäsivät ja eihän minulla mitään mahtivoimia ollut, niin helpostihan ne aivottomat saivat minut kaapattua.
Sitten menikin jonkin aikaa, ja roikuin vain ihmisten mukana, pois Payonista. Yritin koko ajan keksiä miten pääsisin vapaaksi, mutta kuu oli edelleen uusi, eikä voimani riittäneet.
No, sitten pääsin vapaaksi kun kuu oli lähes täysi, mutta en osannut tietä takaisin Payoniin, niinpä jouduin harhailemaan kauan, ennen kuin löysin takaisin", Lardon selitti, huokaisten sitten kertomuksensa päätteeksi. Olipahan tullut kerrottua ja kaikki oli totta. Sieltä vain uupui osa totuudesta. Valkoiset silmät olivat koko kertomuksen ajan pysyneet visusti Punasarven muuttuneessa olemuksessa. Mitenköhän neitonen tähän reagoisi? Sitä Lardon saikin miettiä, ja ehkä hitusen jopa pelätä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: ~Sorrow left me cold~   La 24 Toukokuu 2008, 12:06

"Ainahan minä pistän parastani", Lardon murahti vastaukseksi Punasarven kehotettua häntä kertomaan oman versionsa. Demonitar tuhahti taas hieman, ties kuinka monennen kerran tämän tapaamisen aikana. Häntä jatkoi omapäistä heilahteluaan, Punasarvi ei koskaan ollut oppinut kesyttämään sitä, vaikka muutoin hän olikin saanut kasvonsa ja eleensä hallintaan elämänsä aikana. Jos notkean hännän liikkeitä vain osasi tulkita, saattoi niistä lukea demonittaren tunteita hyvinkin tarkkaan, sen viestit eivät olleet muuttuneet. Vaikka tämän keskustelun aikana se oli varmasti vaikeaa, niin sekaiset tunteet kamppailivat naisen sisällä. Muistot kahdenkymmenen vuoden onnesta ja niiden jälkeen toisten kahdenkymmenen vuoden aikana rakennetut suojamuurit, joiden hän ei halunnut sortuvan. Se sydämen pieni osa, se joka vielä tunsi, se oli jakautunut kahtia, järjen tukiessa sitä puolta joka käski pysyä kaukana. Mutta toisen puolen kaipuu, kaipuu menneeseen onneen, rakkauteen, se oli kovin voimakas, kuinka päättäväisesti sitä koettikaan hiljentää päälle kasatulla kivikuorella.

Punasarven kasvojen ilme pysyi samanlaisena, jopa halveksivana, koko sen ajan kun Lardon selitti, mitä hänelle oikein oli tapahtunut. Mies oli koko ajan puhuessaan katsonut demonitarta tämän punaisiin silmiin, jotka värähtämättä tuijottivat takaisin valkoisiin. Tämäkin oli koetin, nainen karkaisi itseään ja tunteitaan. Kaikki sen vuoksi että hänestä viimein tulisi täysin haavoittumaton, vahva olento, jonka ei tarvitsisi pelätä enää mitään, ei aseiden eikä varsinkaan sanojen ja tunteiden viiltävyyttä. Kaikki selviytymisen, suojautumisen vuoksi.

"Sinäkö sitten olit mukamas niin tyhmänylpeä ettet voinut edes keneltäkään kysyä tietä?" Punasarvi kysyi ja antoi melko selkeän huvittuneisuuden kohota ääneensä. Tämähän alkoi mennä suorastaan naurettavaksi, Lardon kyllä oli ollut melko ylpeä jo vanhoina aikoina, mutta että noin ylpeä... Pieni huvittunut hymy oli kohonnut naisen huulille ja hän pudisteli hieman päätään, kuin ei voisi uskoa moista typeryyttä todeksi. Jos mies puhui totta, oli tämä tosiaankin selvä todiste hänen typerästä jääräpäisyydestään. Mutta Punasarvi ei oikein osannut sanoa, uskoiko hän miestä vai ei. Perusasenne kyllä oli ehdottoman epäilevä, mutta toisaalta mieleen nousi pieni ajatus, joka kertoi tapahtuneen kuulostaneen melkoisen järkeenkäyvältä. Jälleen demonitar pudisti hieman päätään, nyt kuin karkottaakseen tuon ajatuksen. Kauan kasvatetusta katkeruudesta ei niin vain voinut luopua, se oli jo lähes osa häntä. Katkeruus kaikista niistä menetyksistä mitä hän oli kokenut. Ei ollut enää ketään, joka olisi hänestä välittänyt, eikä hänkään enää ollut sellainen joka olisi helposti välittänyt muista. Vain yksinäinen susi, joka ei päästänyt ketään liian lähelle.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: ~Sorrow left me cold~   Su 25 Toukokuu 2008, 11:37

"Sinäkö sitten olit mukamas niin tyhmänylpeä ettet voinut edes keneltäkään kysyä tietä?"
Tuo vain kysyi ivallisen kuuloisena, hienoisen huvittuneisuuden sekoittuessa äänessään. Lardonin silmät kavenivat viiruiksi. Mitä hän nyt tuohonkin keksisi?
"Kysyinhän minä, mutta kukaan koskaan ollut kuullutkaan mistään Payonista", Lardon tuhahti kärsimättömästi ja häntänsä vispasi ilmassa yhtä kärsimättömästi. Tottahan sekin oli. Olihan hän muutamalta kysynytkin, kun oli saanut itsensä kasatuksi sitä varten. Kukaan ei vain tosiaan ollut tiennyt tietä Payoniin. No, siinä olisi koittamista saada Punasarvi uskomaan hänen sanansa.

Huokaus. Se karkasi tuon ylpeän valkohiuksisen demoniherran huulilta. Miksi hän edes yritti? Sydämensä takia. hän oli peittänyt sen jäällä, mutta silti sisällä sykki rakkauden kaipuu tuota vanhaa rakkautta kohtaan. Punasarvea. Hän vain rakasti tuon koko olemusta, ääntä, ihan kaikkea. Lardon jossakin sisällään tiesi, että Punasarvikin saattoi tuntea samoin. Ja Lardon tiesi myös sen, että hänen katoamisensa oli varmasti ollut kauhea kokemus tuolle hänen edessään seisovalle naiselle. Ei varmastikaan helppoa ollut jäädä yksin, kun rakas yhtäkkiä katosi. Lardon ei olisi varmasti itsekään tiennyt mitä tehdä. Punasarven viha, se oli oikeutettua. Kyllä demoni sen tieis, mutta silti häntä suututti se, että nainen ei suostunut edes uskomaan häntä. Kunpa hän vain saisi tuon neidon uskomaan sanat, jotka hän soi. Hän ei koskaan valehtelisi Punasarvelle, ei nytkään.

"No, olet muuttunut ja minun on kaiketi turha sinua yrittää käännyttää", mies tokaisi hiljaa, hienoisen kylmästi, kuten äänensä oli koko ajan ollut. Demoni pudisteli päätään. Ei. Punasarvi oli järkkymätön.
"...Ja tiedät sen varsin hyvin etten valehtelisi sinulle", Lardon jatkoi vielä, ja käänsi sitten puolittain selkänsä tähän, käsi kuitenkin miekankahvalla, valmiina vetäisemään pitkän aseensa esiin, jos olisi tarvis. myös Lardon tiesi sen, ettei selkää pitänyt kääntää kenellekkään. Mies oli kuitenkin lähdössä, vaikkei olisi halunnutkaan. Hän olisi halunnut pyytää Punasarven mukaansa, he olisivat voineet olla yhdessä kuten ennenkin, mutta ei. Oliko hänet tuomittu elämään yksin, saamatta vastarakkautta enää koska? Elämä toi tullessaan mitä tahansa. Lardon huokaisi hiljaa ja valkoiset silmät katsoivatPunasarven punertaviin silmiin. Hänen ylpeytensä ja kunniansa kyllä kärsisi, jos hän jättäisi tehtävänsä kesken, mutta Lardon ei kestänyt olla enää pitkään rakkaansa lähellä, joka oli kova kuin kallio. Oliko entisestä Punasarvesta enää mitään jäljellä?

Kuu. Sen eteen oli lipunut muutama harsoinen pilvi. Kirous. Lahja. Kummin sen nyt halusikaan ajatella. Lardonille se oli sekä että. Kuu, se oli hänen menneisyytensä, nykyisyytensä ja tulevaisuutensa ja sen alla demoni kulkisi, uskollisena kuun matkalle. Niin vahingoittuva, niin vahingoittumaton, ja nyt vain tavallisen ihmisen vahvuinen.

Nyt Lardonin silmissä saattoi nähdä jotakin muutakin kuin jäätä ja ivaa. Kaipuu. Jos osasi vain oikein katsoa. Pian Lardon käänsi selkänsä Punasarvelle ja sirosti loikkasi toiselle katolle, heidän väliinsä jäi jonkinmoinen rako. Hän ei haluaisi kadottaa enää Punasarvea, mutta ei ollut varma toisesta. Tämä varmaan olisi ihan mielissään jos Lardon katoaisi uudelleen, kokonaan.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: ~Sorrow left me cold~   Su 25 Toukokuu 2008, 19:43

"Kysyinhän minä, mutta kukaan koskaan ollut kuullutkaan mistään Payonista", Lardon vastasi ja sai yhä vain selkeämmän huvittuneisuuden nousemaan Punasarven kasvoille ja pienoinen hymähdys pääsi ilmoille. Mihinköhän jumalten selän taakse mies uskotteli joutuneensa, jos siellä ei edes tunnettu yhtä Valhallan suurimmista kaupungeista. Demonitar pysyi vaiti, yhä vain tuijottaen Lardonia, melkein kuin odottaisi tämän myöntävän puheensa valheeksi, kuin odottaisi että mies kertoisi lähteneensä vain koska ei enää jaksanut Punasarvea. Koska sellaiseksi tapahtuma oli muotoutunut demonittaren mielessä, kun Lardonista ei ollut kuulunut niin moneen vuoteen. Hän oli luottanut siihen, että jos mies oli joutunut ongelmiin, tämä palaisi täydenkuun suomien voimien turvin. Mutta kun valkohiuksista ei ollut kuulunut, oli Punasarvi ajatellut miehen lähteneen omasta tahdostaan, jostain syystä hän ei ikinä ollut pitänyt miestä kuolleena vaan oli uskonut tämän olevan elossa jossain, jossain minne oli lähtenyt jättääkseen Punasarven.

"No, olet muuttunut ja minun on kaiketi turha sinua yrittää käännyttää", Lardon sanoi lyhyen hiljaisuuden jälkeen ja pudisti hieman päätään.
"...Ja tiedät sen varsin hyvin etten valehtelisi sinulle", mies vielä sanoi, kääntyen sitten kuin lähteäkseen. Punasarven ivallisen huvittunut ilme haipui jonnekin, nyt kasvot olivat jälleen melko ilmeettömät. Lardonin kääntäessä selkänsä antoi demonitar suojamuuriensa hieman laskeutua ja itsensä rentoutua. Ja samassa mieleen tulvivat muistot.

Yksinäinen, pelokas kuudemonitar oli kulkenut täysikuun yönä Payonin katoilla, paeten suruaan, paeten kaikkia. Hän ei osannut puolustautua, hänellä ei ollut ketään johon tukeutua, koko maailma oli hänen vihollisensa. Ja valkohiuksinen mies, toinen kuudemoni, oli lähtenyt seuraamaan häntä, oli kulkenut hänen kannoillaan koko yön, kunnes hän viimein aamun sarastaessa oli antanut miehen tavoittaa itsensä, kenties uteliaisuudesta, kenties välinpitämättömyydestä. Ja tuosta miehestä oli tullut hänen suojelijansa, hänen opettajansa.

Ja myöhemmin hänen rakkaimpansa. Toinen muisto. He olivat seisseet sylikkäin, tällä samaisella katolla. Valkohiuksinen oli kuiskaillut niin kauniita sanoja hänen korvaansa, sanoja joihin hän oli vastannut omillaan. Se hetki oli ollut täynnä täydellistä onnea, täynnä rakkautta. Yksinäinen kyynel löysi jälleen tiensä demonittaren poskelle.

"Lardon!" Punasarvi huudahti. Hemmetti vie, mitä hän oikein luuli tekevänsä?
"Olisiko... voisiko meillä olla tulevaisuus?" demonitar kysyi äänellä, joka melkein hukkui tuuleen. Järki kirosi tuon lausahduksen, mutta tunteet, ne olivat liian voimakkaat. Hän oli rakastanut tuota miestä kaksikymmentä, ei, neljäkymmentä vuotta. Ainoa, jolla oli mahdollisuus löytää tie hänen sydämeensä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: ~Sorrow left me cold~   Ma 26 Toukokuu 2008, 17:41

Lardon. Hän oli jo lähdössä. Oikeastaan ensimmäistä kertaa mies lopetti tehtävänsä kesken, mutta hän oli huomannut, ettei Punasarvea sanoilla käännytetä, ei sitten millään.Valkoiset hiukset liehuivat tuulessa, kun tämä oli hypännyt toiselle katolle ja nyt kaksikon välissä oli hienoinen kuilu. Miehen silmät olivat jotenkin ilmeettömät, mutta silti niistä saattoi tarkkanäköinen nähdä jonkinlaisen kaipuun, kun tämän katse kohtasi Punasarven punaisten silmien katseen.

”Lardon!”
Kuului toisen huudahdus juuri kun viitta oli lehahtanut, kun tämä valkohiuksinen oli kääntynyt ja ottanut muutaman askeleen poispäin. Hän ei pelännyt Punasarven hyökkäävän ja olikin kääntänyt tälle jo koko selkänsä. Lardon kuitenkin pysähtyi.
”Olisiko... voisiko meillä olla tulevaisuus?”
Tuo kysymys. Hän ei ollut varma oliko kuullut oikein? Mitä ihmettä? Äsken tuo neito ei edes halunnut nähdä valkohiuksista demoniherraa, mikä nyt oli kääntänyt äänen kellossa?

Hän ei kuitenkaan kääntynyt. Katse käväisi maassa, noissa tiilissä jalkojensa alla, sekä kuussa, ennen kuin valkoiset silmät tummempinen reunuksineen kääntyivät katsomaan taas Puansarvea.
”Kyllä, kyllä meillä voi...” Lardon sanoi hiljaa, antaen tuulen kuljettaa nuo sanat demonittarelle toisella katolla.
”...jos vain pystyt luottamaan sanaani”, demoni totesi hetken päästä, hienoisen vakava ilme kasvoillaan. Hän ei tiennyt miten olisi ollut. Jokin veti häntä niin kovasti tuon Punasarven, rakkaansa puoleen, mutta jokin ei kuitenkaan täsmännyt. Hän oli ollut niin kauan erossa toisesta ja äsken Punasarvi oli vielä ollut järkähtämätön, kuin kallio.

Hän ei kuitenkaan sallinut tämän rakkaansa mennä vain ohitse, nyt kun oli tämän löytänyt, vihdoin ja viimein. Lardon oli ylpeä, hyvin ylpeä tätä nykyä. Hänen kunniansa oli suuri ja tämä asetti itselleen haasteita, vain niillä mies saattoi pysyä pystyssä, kuun avustamana tai vahingoittamana. Kaikki nuo hyvät muistot tulvahtivat nyt myös Lardonin mieleen. Hän oli vain rakastunut melkein ensi silmäyksellä Punasarveen, joka sittemmin oli myös osoittanut vastarakkautta. Kaksi yön olentoa, yhdessä. Kaksi kuudemonia maailmaa vastaan. Kaksi rakastunutta, niin vahingoittuvina. Ja hän, Lardon, oli itseasiassa osasyyllinen Punasarven huonoon oloon ja tuohon olemukseen, joka oli melkein täyttä kiveä.

”Olet kaunis, Punasarvi”, Lardon kuiskasi jälleen sanat tuulen vietäväksi. Tämä oli todellakin hyvin hyvin outoa miehen suunnalta, mutta vanha rakkaus, se alkoi saada tässä uutta otetta. Nuo sanat, ne tulivat sydämestä, suoraan sieltä jääkuoren alta, joka peitti suurimman osan niistä tunteista. Mutta ei niitä, joita hän tunsi Punasarvea kohtaan.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: ~Sorrow left me cold~   Ke 28 Toukokuu 2008, 17:00

Kysymyksensä esitettyään Punasarvi ehti kirota perusteellisesti itsensä ja sen typerän sydämen kolkan, joka hetkeksi oli ottanut hänessä vallan. Kirosi itsensä, koska altisti itsensä liiankin suurelle tuskalle alttiiksi noilla sanoilla, kirosi itsensä koska sanat paljastivat liikaa siitä, minkä hän oli halunnut pitää piilossa. Hänhän oli vannonut itselleen, ettei enää koskaan sitoisi itseään johonkuhun toiseen muutoin kuin hyödyn tavoittelussa, jos silloinkaan. Kuinka vanha ja haavoittunut sydän saattoi vielä olla näin typerä.

”Kyllä, kyllä meillä voi...” Lardonin hiljaiset sanat kantautuivat Punasarven korviin. Toinen särö sydäntä peittävään kuoreen.
”...jos vain pystyt luottamaan sanaani”, mies jatkoi vakavasti. Mutta pystyikö nainen siihen? Hetkeksi esiin päässyt lempeämpi Punasarvi, muisto entisiltä ajoilta, se alkoi taas hautautua nykyisen kovan demonittaren alle. Punahiuksinen ei aluksi sanonut mitään, ei osannut sanoa. Ei hän enää osannut jakaa tuntojaan, ei ollut osannut pitkään aikaan. Lopulta hän kuitenkin sai suunsa auki.
"Jos on elänyt minun elämäni, ei ole ihmekään jos luottaminen on vaikeaa. Ja ymmärrätkö sinä, kuinka vaarallista se voi olla", demonitar sanoi hiljaa, kenties jopa lempeästi, niin lempeästi kuin Punasarvi nyt saattoi puhua.

”Olet kaunis, Punasarvi”, Lardon kuiskasi omalla katollaan, niin hiljaa että demonitar vain juuri ja juuri saattoi kuulla miehen sanat. Kolmas särö kuoreen, pieni pala irtosi, aukko, josta voisi päästä sisään, jos osaisi toimia oikein. Vaistomaisesti naisen sormet nousivat arvelle, joka halkoi hänen kasvojensa vasenta puolta. Hiljainen, kuiva naurahdus karkasi punasilmäisen huulilta, kuulostaen lähinnä katkeralta eikä niinkään huvittuneelta.
"Näet edessäsi arpisen, juonteiden kirjoman demonittaren ja kutsut häntä kauniiksi..." Punasarvi sanoi puhuen yhä melko hiljaa, äänen ollessa sekoitus takaisin palannutta ivaa, mutta myös selvää ihmetystä. Ei valkosarvinen voinut todella tarkottaa sanojaan, siitä demonitar oli lähes varma.

"Kuitenkin, turvallisinta varmaan olisi elää yksin. Ja kuolla yksin", Punasarvi sitten sanoi värittömällä äänellä, vakuutellen enemmän itseään kuin Lardonia, vaientaakseen sen kaipaavan osan sydäntään, pelotellakseen sen hiljaiseksi.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: ~Sorrow left me cold~   To 29 Toukokuu 2008, 14:41

"Jos on elänyt minun elämäni, ei ole ihmekään jos luottaminen on vaikeaa. Ja ymmärrätkö sinä, kuinka vaarallista se voi olla"
Lardon nyökkäsi Punasarven lauseelle. Luottaminen. Se oli vaikeaa, jos sen oli joskus menettänyt. Niin kävi suhteellisen monelle, harmillistahan se oli. LArdon ei itsekään luottanut suurimpaan osaan koko maailmasta. Hän oli joutunut elämään melkein orjana pitkän pitkän aikaa. Se ei ainakaan kasvattanut luottamusta.

Kuitenkin tuo Punasarvi muuttui hetken päästä uudelleen, samaksi, kylmäksi ja kovakuorikseksi demoniksi. Lardon huokaisi syvään kuullessaan toisen seuraavan lauseen.
"Näet edessäsi arpisen, juonteiden kirjoman demonittaren ja kutsut häntä kauniiksi..."
"Kutsun", toinen vain tyytyi vastaamaan. Hän ei keksinyt mitään parempaakaan siihen tilanteeseen. Ja hän kutsui. Jos tuo toinen ei uskonut, niin sille ei sitten vain voinut mitään.

Lardon heilautti muutaman kerran nopeasti häntäänsä. Hän oli kärsimätön. Ensiksi tätä ja sitten taas toista. Miksei toinen voisi päättää, mitä tahtoisi oikeastaan tehdä?

"Kuitenkin, turvallisinta varmaan olisi elää yksin. Ja kuolla yksin"
LArdonin silmät muuttuivat jälleen viiruiksi.
"Vai että nyt taas näin. Kuten vain neiti haluaa", valkohiuksisen ääni oli muuttunut yhdessä hetkessä jälleen kylmäkiskoiseksi ja kovaksi, ivan sekoittamana. Kuitenkaan hän ei pystynyt kokonaan peittämään sitä surullista puolta äänestään.
"Sitten minulla ei taida olla täällä muuta tekemistä ?"
Lardon esitti tuulen vietäväksi epäsuoran kysymyksen, ja kääntyi jo lähteäkseen. Tuuli heilutteli miehen valkoisia hiuksia. Ei, oikeasti hän ei halunnut lähteä, mutta hän ei antaisi kunniansa hiipua minnekkään maanrakoon sen takia, ettei pystynyt häipymään entisen rakkaansa luota.

"Päättäisit mitä haluaisit", Lardon murahti jälleen. Hänen sydämensä oli kova kuin jää. Ikirouta peitti sitä. Sitä särkynyttä sydäntä, minkä oli vain erossa eletty aika särkenyt ja nyt tämä. Hän ei ottanut selvää Punasarvesta. Lardon ei ollut niinkään varma tahtoiko tämä sittenkään olla lähelläkään tätä demoniherraa. Kaikki tehtiin aina vain niin vaikeaksi. Suru oli tehnyt hänestä kylmän, jäisen, kuin järvi talvella. Sen piikit olivat kuin talojen reunustoilla roikkuvat jääpuikot. Voisiko mikään enää sulattaa sitä?
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: ~Sorrow left me cold~   To 29 Toukokuu 2008, 18:28

"Vai että nyt taas näin. Kuten vain neiti haluaa", Lardon vastasi Punasarven sanoihin yksin elämisestä ja kuolemisesta, puhuen nyt hänkin kylmästi. Punahiuksinen demonitar alkoi nyt jo ärtyä tähän tilanteeseen, tämä kaikki oli niin turhauttavaa! Varsinkin kun hän ei vieläkään oikein tiennyt, mitä tuosta miehestä ajatteli. Tai sen verran hänen täytyi kyllä myöntää itselleen, että ainakin jollain tavalla hän tuota miestä kaipasi. Yksinäisinä hetkinään demonitar oli ehtinyt tehdä liikaakin itsetutkiskelua ja saattoi toisinaan ymmärtää itseään kipeänkin selvästi. Mutta sitä hän ei tiennyt, kumpi oli vahvempi, halu suojata itsensä vai halu heittää sydän paljaaksi ja maailmalle alttiiksi, Lardonin käsiin. Ja koska hän ei tiennyt ja pelkäsi jälkimmäisen vaihtoehdon seurauksia, tyytyi hän pitämään suojauksensa niin ylhäällä kuin kykeni.

"Sitten minulla ei taida olla täällä muuta tekemistä?" Lardon totesi pian edellisen lausahduksensa jälkeen ja kääntyi jälleen lähteäkseen.
"Päättäisit mitä haluaisit", valkohiuksinen vielä murahti, ärsyttäen Punasarvea vielä vähän lisää. Kaikki demonittaren sekaiset tunteet ja ajatukset, ne alkoivat etsiä ulospääsyä vihan kautta. Ja sen ne saivatkin. Punasarven huulilta karkasi ensin muutamia puoliääneen lausuttuja tulikivenkatkuisia kirouksia ja sitten hän jälleen huusi Lardonin perään.
"Etkö sinä hemmetin tahma-aivo tajua, että pelkään liikaa, koska pidän sinusta liian paljon", punasilmäinen demonitar sanoi, tai puolittain huusi, ärtyneellä äänellä, teräväkärkisen hännän viuhtoessa äkäisesti puolelta toiselle. Jotenkin hän oli alitajuisesti odottanut Lardonin ymmärtävän puolesta sanasta, kuten silloin joskus, vaikkei ollutkaan tätä toivettaan tiedostanut. Nyt tuo alitajuinen toive oli kuitenkin murtautunut ilmoille.

Ärtymys ei kuitenkaan kauaa sumentanut järkeä ja jälleen Punasarvi sai mielessään kirota sanojaan. Kirottu Lardon, joka oli saanut hänet näin vihaiseksi ja varomattomaksi. Sekoittanut hänen hyvin järjestyneen elämänsä ja saanut tuon kaaoksen purkautumaan harkitsemattomina sanoina. Eniten hän kuitenkin oli vihainen itselleen, kuinka oli antanut tuon miehen murtaa pienen aukon suojaukseensa. Hemmetin hemmetti.

Punasarven olisi tehnyt niin mieli vain juosta pois, paeta niin ettei olisi kuullut Lardonin vastausta. Mutta demonitar pakotti itsensä jäämään, pakotti itsensä kestämään mitä sieltä ikinä tulisikin. Hän halusi olla vahva, ja hän ei olisi todella vahva jos ei antaisi Lardonin sanoa mitä tuo ikinä halusikaan sanoa. Mutta kuitenkin Punasarvi katsoi jonnekin Lardonin ohi, ei uskaltanut katsoa miehen kasvoja, se olisi ollut liikaa. Demonitar toivoi vain, että tämä olisi pian ohi, että hän pääsisi jonnekin nuolemaan haavojaan ja kiroamaan typeryyttään.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: ~Sorrow left me cold~   Pe 30 Toukokuu 2008, 14:25

Lardon oli hieman kiero. Tietämättäänkin jo. No, tämä kuitenkin oli jo lähdössä ja tokaisi Punasarvelle vielä muutamia lausahduksia, jotka näköjään saivat naisen suuttumaan pahanpäiväisesti. Tuulen mukana tuon valkosarvisen korviin kantautui muutamia kirouksia. Tämän miehen kasvoilla kuitenkin pysytteli tyynehkö hymy. Häntä heilahteli rauhallisesti puolelta toiselle ja katse käväisi muutamaan otteeseen jalkojensa alla lepäävissä kattotiilissä. Valkoiset hiukset leijailivat myös tyynesti tuulessa, tuossa vienossa ja raikkaassa.

"Etkö sinä hemmetin tahma-aivo tajua, että pelkään liikaa, koska pidän sinusta liian paljon"
Punasarvi huusi, puoliksi ainakin. Ärtynyt äänensävy kantautui hyvin Lardonin korviin, mutta tuo oli kuitenkin jähmettynyt paikoilleen. Mies ei kääntynyt ei melkein edes hengittänyt. Pidän sinusta liian paljon. Oliko Punasarvi sanonut juuri äsken noin? Lardon ei ollut uskoa korviaan, mutta niin se oli. Tahma-aivoksikin oli sanonut.

Vasta hetken päästä mies pystyi kääntymään Punasarvea kohti, huomaten ettei tämä katsonut suoraan valkohiuksista kasvoihin.
"Pidät minusta liian paljon?"
Lardon toisti saman mitä Punasarvi oli sanonut.
"Kuule, en nyt ota sinusta selvää", Lardon totesi huokaisten ja mittaili katseellaan Punasarvea. Miksei hän vaan lähtenyt? Lardon. Hän ei pystynyt. Jokin pidätteli häntä siellä, Punasarvi. Vastaus oli yksinkertainen. Hän tiesi että Punasarvi oli luonut itselleen kova kuoren, mutta mies myös tiesi että se oli murrettavissa, jotenkin. Hän ei tiennyt oliko hjän oikea henkilö siihen, mutta syvällä alitajunnassaan tämä toivoi olevansa. Hän oli haluamattaan jättänyt joskus Punasarven yksin maailman armoille. Se oli kasvattanut tuota kuudemonia, kovemmaksi. Kuten häntäkin. Lardon oli aina ollut ylpeä ja kunnianhimoinen herra, jäinenkin, mutta nyt hän oli sitä vielä enemmän. Enemmän kuin koskaan ennen. Hänen sydämensä päällä lepäili ikirouta, jota ei voisi kukaan sulattaa. Tai niinhän mies oli sanonut. Se ei kuitenkaan ollut pitänyt, sillä nyt kun hän näki Punasarven edessään, niin sydän läpätti muutamia ylimääräisiä kierroksia ja vatsassa kieltämättä lenteli hieman perhosia. Hän ei olisi uskonut itsestään sellaista, mutta miehelle oli kyllä helppoa näytellä toista, vaikka tuntisikin toisin.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: ~Sorrow left me cold~   Pe 30 Toukokuu 2008, 17:07

Sanojaan seuranneen hiljaisuuden aikana Punasarvi kovetti ja vahvisti itseään niin hyvin kuin pystyi, valmiina kestämään ivaa, halveksuntaa, mitä ikinä Lardonilta tulisikaan, kun demonitar nyt oli paljastanut heikkoutensa. Kenties pieni osa toivoi kuulevansa jotain muutakin kuin kylmää ivailua. Mutta siihen, mitä valkohiuksinen lopulta sanoi, punahiuksinen ei ollut osannut valmistautua.
"Pidät minusta liian paljon?" mies toisti, saaden Punasarven ehkä hieman kärsimättömäksikin. Hän oli jostain syystä ollut niin varma, että mies tarttuisi heti ivaten demonittaren sanoihin.
"Kuule, en nyt ota sinusta selvää", Lardon sanoi huokaisten ja Punasarven olisi tehnyt melkein mieli läimäyttää otsaansa, turhautumisen saattoi varmasti lukea myös hänen kasvoiltaan ja koko olemuksestaan. Varsinainen tahma-aivo, tosiaankin. Demonitar oli omasta mielestään paljastanut sisimmästään jo liikaakin, ensin lausahduksillaan sitoutumisen vaarallisuudesta ja siitä seuraavasta tuskasta, kysymyksellään yhteisestä tulevaisuudesta ja sitten vielä tällä. Ainakin joskus menneisyydessä Lardon olisi jo ymmärtänyt. Ja nuo lausahdukset olivat Punasarven mielestä olleet jo aivan liikaa, ainakin kaksi viimeistä. Pelkän järjen ohjaamana hän ei olisi ikinä antanut minkään vihjata kaipuustaan tuohon mieheen. Mutta, valitettavasti, hänelläkin oli vielä tunteet, jotka toisinaan nousivat järjen ylitse. Ainakin nyt, Lardonin vuoksi.

Oikeastaan Punasarvi ei kyllä edes tiennyt, halusiko Lardonin ymmärtävän. Vieläkään demonitar ei ollut saanut selväksi sisällään kuohuvaa tunnemyttyä. Vain sen verran, että oli joutunut myöntämään itselleen, että vieläkin kaipasi Lardonia, tai ainakin sitä muistoa, joka hänellä oli miehestä. Mutta ehkä olisi kuitenkin parempi pysytellä erossa Lardonista, jos tuo ei todellakaan enää ymmärtänyt. Joskus mies oli ymmärtänyt, jopa liiankin hyvin. Mutta mitä siitäkin nyt tulisi, ei demonitar todellakaan alkaisi valkosilmäiselle koko ajan selittämään tuntojaan. Kuitenkin ajatus valkohiuksisen lopullisesta hylkäämisestä kirpaisi yllättävän syvältä.

"Jos sinä et tosiaankaan enää edes ymmärrä, lienee minun turha yrittää luottaa", demonitar sanoi hiljaa, viitaten hieman aikaisemmin lausuttuihin sanoihin, kun punahiuksinen oli kysynyt yhteisestä tulevaisuudesta ja Lardon oli vaatinut demonittarelta luottamusta miehen sanoihin. Syvään huokaisten Punasarvi käänsi katseensa jälleen kuuhun, ei kuitenkaan vielä kääntynyt lähteäkseen, ei sallinut itselleen sitä helpotusta. Jollain tapaa hän tässä pysyttelemällä rankaisi itseään itsekurinsa menettämisestä, vaikka häntä yllättävästi viilsikin usko siitä, ettei hänestä ja Lardonista enää koskaan voisi tulla mitään. Vaikka toinen puoli hänestä oli tätä vaatinutkin, tuntui se yllättävän surulliselta.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: ~Sorrow left me cold~   Su 01 Kesä 2008, 16:53

"Jos sinä et tosiaankaan enää edes ymmärrä, lienee minun turha yrittää luottaa"
Punasarven hiljainen lausahdus sai valkeat silmät katsahtamaan tuohon punahiuksiseen.
Niinpä niin. Tyypillistä. No, Lardonillakin alkoi pinna palaa. Hän oli muutenkin hermona jossain sisimmässään, kun oli törmännyt tähän muistoja herättävään naiseen, tuohon punahiuksiseen sarvipäähän, Punasarveen.
"No, hemmetti tottakai minä tajuan. En ole niin tahma-aivo kuin sinä luulet. Toisaalta en ehkä haluaisi tajuta ketään enää, mutta kyllä minä sinua nyt tajuan enemmän kuin voit uskoakaan. Olen yrittänyt tässä ainakin tajuta siitä asti kun sinut näin. Olen yrittänyt pitää itseni kasassa ja hemmetti vie. Ja luuletko tosiaan etten olisi yrittänyt kysyä tietä Payoniin? Kaikki eivät vain oikein tykkää näistä sarvista tai hännästä ja oli hieman vaikea ostaa mitään peittävämpää vaatetta kun ei ollut sattunut rahaa mukaan. Kuitenkin ajattelin sinua koko ajan, halusin nähdä sinut niin pian kuin vain voisin ja nyt sinä sanot, ettet edes viitsi yrittää luottaa", Lardon puhui äänen kiivastuessa loppua kohden. Hän ei myöskään peitellyt äänestään hohkavaa ivaa, muttei myöskään sitä kaipausta. Silti hän tiesi että nyt tuli sanottua hieman liikaa, mitä ei ehkä olisi pitänyt. Mies oli loppuen lopuksi hyvin tulinen luonne, ja hän rakasti tuota naista enemmän kuin elämäänsä.

"Joo, samapa kai tuo. En edelleenkään yritä käännyttää sinua. Ihan sama", Lardon tuhahti ja valkoiset hiukset heilahtivat. Tuo oli kääntynyt taas lähteäkseen. Valkoiset silmät katsahtivat vielä kerran Punasavrea ja sitten tämä otti muutaman askeleen poispäin. Turha hänen olisi siellä olla. Mies haluaisi vain mennä pois. Hän oli sanonut liikaa. Ylpeytensä karisi noroina maahan. Hän ei vain voinut sille mitään että rakasti. Rakasti niin paljon että oli valmis menettämään vaikka henkensä. Ehkä hän oli joskus rakastanut enemmänkin, mutteivät kaikki tunteet kuitenkaan olleet lakastuneet. Ei todellakaan.

Lardon kiristeli hampaitaan. Miksi hänen oli pitänyt sanoa niinkuin sanoi? Hänen ei olisi pitänyt. Hänen kuorensa oli murtunut. Jääkuori johon oli heitetty kivi. Punasarvi. Tämän kivinen kuori. Se oli ottanut valkohiuksista sydämestä. Ei toinen ennen ollut tuollainen. No ei hänelläkään ollut ennen ikiroutaista kuorta sydämesnä päällä. Hän oli luullut voivansa kasvattaa sen päälle sellaisen kuoren ettei kukaan, edes Punasarvi pääsisi siitä läpi, toisin kuitenkin kävi. Mies huokaisi hiljaa, edes kauan erossa oleminen ei ollut kuihduttanut niitä tunteita, jotka puhkesivat uudestaan.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: ~Sorrow left me cold~   Su 01 Kesä 2008, 18:35

Oli Lardonin vuoro hermostua ja Punasarven vuoro jähmettyä kuuntelemaan. Jotkut miehen lausahduksista kenties synnyttivät ärtymystä demonittaressa, mutta monet niistä olivat kuin tarkkaan suunnattuja kiiloja, jotka iskeytyvät kiviseen sydämeen syntyneisiin muutamiin halkeamiin. Varsinkin se, kun valkohiuksinen sanoi ajatelleensa häntä koko ajan, halunneensa nähdä hänet niin pian kuin voisi. Vähän aikaa sitten vallinneet surumieliset ajatukset yksinäisestä tulevaisuudesta katosivat noiden sanojen myötä kuin tuhka tuuleen. Lardonin äänensävy oli kyllä kiivastunut, mutta nyt Punasarvi kuuli siinä myös kaipauksen, joka sai yllättävän voimakasta vastakaikua demonittaren omasta sydämestä, kaipuusta joka pyrki ulos jokaisesta kivikuoren halkeamasta ja rakosesta.

"Joo, samapa kai tuo. En edelleenkään yritä käännyttää sinua. Ihan sama", Lardon lopulta tuhahti. Mutta nyt, äskeisen purkauksen jälkeen, jopa Punasarvikin ymmärsi että kenties se ei ollutkaan miehelle aivan sama. Hän muisti taas, kuinka valkohiuksinen oli vastannut hänen kysymykseensä yhteisestä tulevaisuudesta. Sydämessä virisi tunne, outo tunne jota hän ei ollut tuntenut aikoihin. Toivo. Toivo siitä, että hän voisi saavuttaa sen mitä hänellä joskus oli ollut. Ikuinen seuralainen, satuttavien tunteiden pelko, alkoi sekin hävitä kaipuulle ja toivolle. Rakkaudelle. Hän oli saanut erään elämänsä jakson aikana tuntea niin suurta onnea, nyt toivo ajoi häntä tavoittelemaan sitä uudelleen.

Punasarvi ei oikein tiennyt mitä oli tekemässä hypätessään lähes äänettömästi samalle katolle Lardonin kanssa. Nopeilla askelilla hän asteli seisomaan aivan miehen eteen, jääden hieman mietteliäs ilme kasvoillaan tuijottamaan noihin valkeisiin silmiin, kuin voisi niistä löytää vastaukset joilla tyynnyttää kahtiajakautuneet tunteensa. Oliko hänen edessään tosiaan jotain sellaista, jonka vuoksi kannatti laskea suojamuurit, asettua alttiiksi elämän kolhuille ja tunteiden viilloille?

Demonittaren oikea käsi, se joka piteli ruoskaa, kohosi ja sormet hipaisivat miehen poskea ja ottivat sitten kevyen otteen tuon leuasta. Nopeasti huulet hipaisivat toisen huulia ja Punasarven kasvoilla oli vaikeasti tulkittava ilme, suurimmaksi osaksi kenties hämmästystä, kuin hän olisi itsekin yllättynyt itsestään. Mutta valkohiuksinen kuudemoni hänen edessään, Lardon, hän oli murtanut tiensä läpi kivisten suojausten suoraan demonittaren sydämeen, josta ei ollut todella lähtenytkään, vaikka Punasarvi oli itselleen muuta vakuuttanutkin.
"Ei sinun tarvitse käännyttää", demonitar totesi hiljaa, kun viimein kykeni myöntämään sen myös itselleen. Ääni oli omalaatuinen sekoitus surua ja onnea, surua siitä että hän näin altisti itsensä, onnea joka oli kauan ollut kadoksissa punahiuksisen elämästä mutta joka kenties oli palaamassa.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: ~Sorrow left me cold~   Ma 02 Kesä 2008, 11:36

Lardon oikeastaan häpesi itseään. Miksi hänen oli pitänyt ärsyyntyä toden teolla ja mennä sanomaan hieman liikaa. Miksei hän vaan osannut pitää suutaan kiinni? Siksei koska hän todellakin rakasti Punasarvea. Hän todellisuudessa halusi purkaa tunteensa ilmoille ja näin se sitten vain purkautui. Jos ei hyvällä niin sitten pahalla. Valkohiuksinen halusi pois. Mitä Punasarvikin hänestä nyt ajatteli, kun ei muutenkaan tuntunut hyvää ajattelevan. Oliko hän, Lardon taas pilannut kaiken? No, se oli aikamoisen tuttua. Hän oli jo varmaan pilannut yhden naisen, rakastamansa naisen elämän jo pelkällä poissaolollaan. Juuri niin. Tuttua. Lardon murahti hiljaa ja otti jälleen muutaman askeleen poispäin. Hänen olisi turha sinne jäädä kykkimään, kun Punasarvi ei ollut enää sama itsensä. Toisaalta sydän veti toiseen suuntaan, järki toiseen suuntaan. kumpikin satutti jonkin verran. Lähteminen enemmän, mutta kylmä ja jäinen sydän ei enää kohta tuntisi sitäkään kipua, kun järki panisi vastaan. Haavat, niitä oli jo tarpeeksi, enemmän Punasarvelle. Ehkä toinen halusikin hänen lähtevän. Ei mitään muuta. Lardon. Miehen lähtevän.

Kuudemoni herra pysähtyi kuullessaan takaa lähes äänttömät askeleet, jotka hän kuitenkin saattoi juuri ja juuri kuulla. Ennen kuin valkoisten silmien katse kerkesi taakseensa kääntyä niin Punasarvi oli hänen edessään. Punaiset silmät katsoivat suoraan noihin valkoisiin. Ja ennen kuin Lardon kerkesi äännähtääkään niin Punasarven ruoskakäsi kohosi hänen poskelleen ja sieltä leuan alle. Huulet, ne koskettivat nopeasti valkohiuksisen huulia. Muistot. Ne tulvahtivat nopeasti takaisin mieleen, kuin pikakelauksena. Kaikki ne mitä hän oli kokenut Punasarven kanssa. Kaikki. Kaksikymmentävuotta, se oli kulunut niin nopeasti, ja nyt he taas olivat kahdestaan. Muistojensa kanssa. Niiden kanssa piti vain sinnitellä. Lardon ymmärsi kyllä, että Punasarvi olisi hänelle katkera, mutta hän halusi myös uskoa että toisella todellakin oli vielä tunteita häntä kohtaan, kuten hänellä tuota punasarvista demonineitoa.

"Ei sinun tarvitse käännyttää"
Lardon ei osannut sanoa mitään, hän vain kuunteli tuota ääntä. Sen sävyä. Siihen oli sekoitettu niin monia tunteita, ettei siitä tahtonut ottaa selvää.
"Punasarvi", mies sanoi hiljaa ja kätensä kohosi koskettamaan toisen poskea mutta nopeasti se valahti takaisin kyljelle. Lardon oli oikeastaan ihan sekaisin. Hänen silmiensä jäätävyys oli kadonnut yhtäkkiä. Niissä hohti vain kaipuus ja jokin muukin, kenties surukin mutta myös onni.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: ~Sorrow left me cold~   Ma 02 Kesä 2008, 16:29

Lardonin lausuessa Punasarven nimen ja sipaistessa tämän poskea nousi demonittaren kasvoille pieni hymy. Harvinainen hymy nykyään, se ei ollut julma tai ivallinen kuten yleensä, vaan sitä saattoi kutsua jopa ystävälliseksi. Oli kulunut niin kauan siitä, kun demonitar oli hymyillyt tällä tavoin. Punasarvi ei oikeastaan edes huomannut, kuinka notkea häntä kiemurteli kohden Lardonia ja kietoutui hetkiseksi tuon hännän ympäri. Äkkiä jokin pilkahti punaisissa silmissä ja hymy leveni hieman.

"Osaatko vielä juosta kuten ennen?" demonitar kysyi hieman virnistäen ja samassa hän lähtikin liikkeelle, juosten kattoja pitkin ja suunnaten kulkunsa kohden kuuta, odottaen Lardonin seuraavan. Hän ei oikeastaan tiennyt, miksi oli äkkiä lähtenyt liikkeelle, tuntui kuin hän ei enää olisi tiennyt syytä juuri millekään tekemisilleen. Kenties hänen täytyi vain päästä purkamaan yhä sekaisia tunteitaan. Eikä hän oikein enää tiennyt miten hänen olisi pitänyt olla Lardonin lähellä, kauan pystyssä olleet suojaukset käskivät pysyttelemään kaukana, mutta kuitenkin hän olisi halunnut vain painautua toista vasten. Se vain tuntui niin vaikealta näin pitkän ajan jälkeen. Milloinkohan hän oli viimeksi edes koskettanut elävää olentoa ystävällismielisesti ennen tätä yötä?

Muistot alkoivat taas nousta mieleen, erityisesti se kerta kun he olivat ensi kerran tavanneet, juostuaan ensin koko yön. Ja he olivat myöhemminkin juosseet kilpaa täällä ylhäällä, toisinaan osana Punasarven saamaa opetusta, toisinaan muuten vain. Olisi kuvitellut, että demonitar olisi ollut jo niin vanha ja kyyninen, ettei tällainen juoksukisa olisi enää huvittanut häntä, mutta niin se vain teki. Ja jostain syystä juokseminen ja kasvoille puhaltava tuuli tuntuivat selkeyttävän Punasarven tunteet lopullisesti. Hän rakasti Lardonia, pelkäsi tuon tunteen seurauksia mutta rakasti tuota valkohiuksista miestä eikä halunnut enää tuota kadottaa. Eri asia vain, pystyisikö hän kuitenkaan kertomaan sitä miehelle.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: ~Sorrow left me cold~   Ma 02 Kesä 2008, 17:43

Lardon. Tämä kuudemoni mies seisoi nyt vain hitusen toimettoman näköisenä Punasarven edessä, kun toisen hymy kuitenkin leveni ja silmissä välkähti tuttu valo.
"Osaatko vielä juosta kuten ennen?"
Valkohiuksinen naurahti ja kasvoilleen levisi hienoinen virne.
"Voit vain kuvitella, paremmin kuin ennen" Lardon naurahti, kylmyyden kaikotessa pois hänen äänestään. Punasarvi ottikin sitten varaslähdön ja Lardon pyöräytti nopeasti päätään, ihan vain huvittuneesti ja lähti sitten varmoin askelin loikkimaan tiileltä toiselle Punasarven perässä. Toinen oli nopea, todella nopea. Oli aina ollut. Lardon oli kuitenkin myös ketterä ja hyvä juoksemaan, joten kaipa hän joskus saisi toisen kiinni.

Kuu. Se katseli kahden seuraajansa menoa. Kuudemoni eli kuun tahdon alla. Sen voima oli hyvin suuri ja määritti suuresti demoneiden elämän. Joidenkin näiden mielestä se saattoi olla helppoa mutta joidenkin mielestä taas ei. Se oli helppoa silloin kun kuu täytti taas itsensä, mutta kun se oli luomassa itseään taas uudelleen, niin silloin ei kuudemonien elämä ollutkaan mitenkään hohdokasta. He olivat huonompia kuin ihmiset silloin. Niin haavoittuvia, niin vastustuskyvyttömiä. Alttiita kaikille sairauksille, ja silloin oli hyvin vähäinen pelastusmahdollisuus. Se oli vain noiden varjojen, kuun seuralaisten elämää.

Kuitenkin pikkuhiljaa Lardon alkoi saavuttamaan toista ja hymähtikin. Tuo hypähti sirosti ja tarrasi Punasarven käteen lempeästi ja veti lähelle itseään, katsoen valkoisilla silmillään suoraan noihin punertaviin.
"Olet kehittynyt huomattavasti juoksemisessa", Lardon sanoi hienoinen virne kasvoillaan.

Hän ei tahtoisi myöskään koskaan kadottaa tätä taas löytämäänsä neitoa. Koko elämänsä minkä hän oli ollut ilman Punasarvea oli ollut niin tyhjää. Mutta nyt. Tuntui kuin sydämen tyhjät palaset alkaisivat palailla paikoilleen.

//Kuuntelin taas Roxettea (~ Joyride), jossa laulettiin se "Hello!, You fool, I love you" niin hitsi ku se sopis näille tahma-aivoille hyvin <33//
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: ~Sorrow left me cold~   Ma 02 Kesä 2008, 22:56

Kuten Punasarvi oli odottanutkin, kuuli hän pian toisen askeleet takaansa ja tuo kohotti pienen hymyn hänen kasvoilleen. Demonitar ei kuitenkaan hidastanut vauhtiaan, vaikkei toisaalta yrittänyt enää juosta kovempaakaan. Ja kun mies sitten pysäytti hänet ottamalla kiinni hänen kädestään ja vetämällä hänet lähelleen, sai nainen tuntea yllättävän sykähdyksen sydämessään. Tuotakin kutkuttavaa tunnetta hän oli tietämättään kaivannut niin kauan.
"Olet kehittynyt huomattavasti juoksemisessa", Lardon sanoi virnistäen.
"Mukava kuulla, herra opettaja", Punasarvi vastasi hengästyneenä, virnistäen hänkin. Hän ei voinut muistaa, milloin oli viimeksi tuntenut olonsa näin hyväksi, näin vapautuneeksi. Näin onnelliseksi. Kivikuoren alta oli kaivautunut esiin se vanha Punasarvi, jonka Lardon aina toi esiin. Ensin tekemällä pelokkaasta demonittaresta vahvan silloin joskus, sitten murtautumalla tuon kivikuoren alle. Kuori oli kyllä vieläkin olemassa, valmiina napsahtamaan kiinni, mutta nyt se oli avoinna. Avoinna Lardonille, ei kellekään muulle. Ainoa, johon hän oli ikinä oppinut luottamaan lapsuudentoverinsa kuoleman jälkeen, mies jonka kanssa hän oli taistellut muuta maailmaa vastaan. Jonka kanssa rinnakkain hän kenties saisi nyt jatkaa taivallustaan.

Taas Punasarvi jäi vain katsomaan Lardonia, tuon valkoisia silmiä, hiuksia, koko olemusta. Miestä, jota ei ollut nähnyt kahteenkymmeneen vuoteen, paitsi unissaan. Unissa, joissa valkohiuksinen oli kääntänyt hänelle ivaten selkänsä, unissa, joissa demonitar oli saanut palata onnelliseen menneisyyteen. Ja nyt hänellä kenties oli tulevaisuus. Hymy oli haipunut naisen kasvoilta, mutta nyt se syttyi uudelleen, pienenä mutta erottuvana. Punasarvi työnsi ruoskansa pään vyöhönsä, upotti nyt vapautuneen kätensä miehen valkoisiin hiuksiin ja antoi viimein itsensä suudella kunnolla tuota kauan kaipaamaansa miestä. Suudelma oli pitkä, jollain tapaa jopa vaativa, kuin demonitar olisi sen kautta yrittänyt saada vielä lopullisen vahvistuksen omille tunteilleen ja Lardonin tuntemuksille. Muutama kyynelkin vierähti suljettujen luomien lomitse.

Punasarvi ei taaskaan huomannut häntänsä liikkeitä, ei huomannut kuinka se nyt kietoutui tiukasti Lardonin ympäri. Kun demonitar sitten irrotti huulensa toisen huulilta, oli hänen kasvoillaan jälleen hymy, kenties hieman hämmentynyt sellainen. Hän ei vain enää oikein ymmärtänyt itseään, ei ymmärtänyt mikä sai hänet toimimaan kuten toimi. Hän oli elänyt kivisen kuorensa varassa niin kauan, että kun rakkaus nyt oli ottanut hänet hallintaansa hän ei oikein tiennyt mitä sillä olisi pitänyt tehdä. Mutta ehkä hän voisi taas oppia. Ja kenties hänen eleensä osasivatkin kertoa siitä tunteesta, josta puhumaan kieli ei vain osannut kääntyä.

Punasarven käsi laskeutui alas hiusten seasta ja kiersi miehen kaulalle, seuraillen siihen tatuioitua kuviota. Tuon kuvion joka ikisen kaarteen hän osaisi unissaankin, kuten Lardonin jokaikisen piirteen. Tai ei hän enää miehen kaikkia piirteitä osannut, aika kun oli niitä muuttanut. Hitusen demonitar hymähtikin ajatuksilleen. Hänkin oli muuttunut, arpihan hänellä oli ollut lähes aina, mutta juonteet ja uurteet olivat painuneet hänen kasvoilleen. Punahiuksinen ei nyt osannut sanoa mitään, ei löytänyt mitään sanottavaa. Hän vain seisoi siinä Lardonin lähellä, katseli tuota miestä, siveli yhä tuon kaulaa sormillaan. Kaikki tuo niin paljon enemmän kuin hän oli enää ikinä uskonut saavuttavansa, enemmän kuin oli myöntänyt toivovansa.


//ehkä nää tahma-aivot alkaa viimein tosiaan tajuta <3//
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: ~Sorrow left me cold~   To 05 Kesä 2008, 10:02

"Mukava kuulla, herra opettaja"
Punasarvi totesi virnistäen ja sai Lardoninkin jälleen virnistämään. Herra opettaja. Niin, hän oli joskus opettanut Punasarvea. Elämän opetusta. Tuo nuori tyttö, nyt aikuiseksi varttunut, kovettunut nainen. Aina yhtä kaunis, vaikka elämä olikin tehnyt oman osansa, jopa ulkonäköön. Myös Lardonilla.

Kuitenkin hän oli niin kauan kaivannut tuota punasarvista neitoa. Hän ei ollut omasta tahdostaan lähtenyt Payonista. Ei. Hän olisi viettänyt paljon mielummin kaikki nämä vuodet rakkaan kuudemonittarensa kanssa Payonissa, vaikkei kaupungilla sinällään ollut hänelle paljoakaan annettavaa, mutta jos siellä asusti hänen elämänsä rakkaus, niin sinne hän ensimmäisenä jäisi, mukisematta. Ja nyt hän oli löytänyt tämän uudelleen. Eikä aikonut helpolla päästää irti. Kohtalo vai vain hauska yhteensattuma, kumpi vain. Lardon oli kuitenkin kiitollinen sille, joka oli hommannut hänet ja Punasarven samaan aikaan samalle katolle. Aivan kuin ennen vanhaan. Kaikki oli kuitenkin niin monimutkaista. Joidenkin mielestä olisi helppoa palata takaisin menneeseen, mutta sitä se kaikista vähiten oli. Tulevaisuus. Aina piti ajatella tulevaa, eikä menneisyyttä, ja jos ajattelikin menneisyyttä niin vain niitä hyviä hetkiä, joita oli saanut kokea. Ei mitään pahaa tai surullista, vain hyvää ja onnenhetkiä.

Lardon huomasi katsovansa suoraan noihin punaisiin silmiin. Punasarvi työnsi ruoskansa vyöhönsä ja sitten yhtäkkiä, aivan odottamatta suuteli toista. Se oli jollain tavalla vaativa. Lardon kuitenkin vastasi siihen, vieden toisen kätensä punaisten hiusten lomaan. Suudelmaan sekoittui hitusen suolainen maku. Kyyneleet. Lardon oli niin kauan kaivannut tuon olemusta, noita huulia jota suudella, noita hiuksia, ihan kaikkea Punasarvessa. Nyt hän sai taas tuntea nuo huulet omillaan. Hiukset, joita sai silittää. Tuon koko neidon lähellään. Lardon tajusi, että mitkään sanat eivät riittäneet kuvaamaan niitä tunteita, jotka niin vahvana purkautuivat tuon yhden ainoan suudelman kautta. Olisiko sekään riittävän vahva kertomaan, kuinka paljon herra tuota todellisuudessa rakastikaan.

Lardon sai tuntea myös tuon hännän ympärillään. Oma häntänsä taas oli viuhonut hetken aikaa ilmassa, kunnes sekin oli kiertynyt Punasarven ympäri. Siinä he kaksi vain seisoivat, Punasarven liikuttaessa sormeaan hänen kaulallaan. Tatuoidulla kuviolla. Sen jonka hän joskus oli otattanut siihen, ilman oikeastaan mitään syytä.

Valkohiuksisen käsi siirtyi silittelemään hitusen hajamielisesti Punasarven hiuksia. Hän halusi vain tuntea toisen lähellään. Oliko tämä unta, vai täyttä totta? Lardon oli joskus uudenkuun synkkinä öinä vain miettinyt asioita ja välillä tullutkin siihen tulokseen, ettei näkisi enää koskaan rakastamaansa naista, jonka puolesta voisi menettää henkensäkin. Toisin oli kuitenkin käynyt. Siinä Punasarvi oli. Hänen lähellään, aivan kokonaisena. Fyysisenä olentona.

"Olen kaivannut sinua, Punasarvi"
Ja kuinka olikaan helpottavaa sanoa tuo. Tuo nimikin. Punasarvi. Hän oli ihmisten mukaan mutissut joskus yölläkin nimeä Punasarvi. Hän oli vain halunnut palata takaisin Payoniin, rakkaansa luo.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: ~Sorrow left me cold~   To 05 Kesä 2008, 17:34

"Olen kaivannut sinua, Punasarvi", Lardon sanoi, silitellen demonittaren lyhyitä hiuksia, lyhyempiä kuin miehen omat hiukset. Jälleen kivikuoren raunioissa sykähti ja nyt punasilmäinen kietoi kätensä toisen ympärille, painautui aivan tuota vasten, varoen kuitenkin pistämästä valkohiuksista aseellaan. Punasarvi kun kuitenkin oli, nainen ei kertonut kuinka itse oli miestä kaivannut, kuinka oli etsinyt valkohiuksista lukemattomina öinä tuon katoamisen jälkeen. Kenties tänäkin yönä hän oli ainakin alitajuisesti miestä etsinyt, ja viimein löytänyt. Löytänyt tuon demonin, joka oli kyennyt murtamaan tiensä läpi hänen kivisen kuorensa, kuoren jota kaipaus oli sisältä päin kovertanut, vaikkei hän sitä ollutkaan tajunnut. Vasta nyt hän alkoi täysin ymmärtää, ettei rakkaus ollut kaikista tukahdutusyrityksistä huolimatta kuollut, pieni lämmin tunne oli säilynyt demonittaren sisällä ja Lardon oli jälleen saanut sen heräämään täyteen kukoistukseen pelkällä ilmestymisellään.

Äkkiä jostain nousi Punasarven nenään ruokahalua herättävä tuoksu, vastapaistettua leipää. Ei tämä demonitar kuitenkaan itseään vain raa'alla lihalla elättänyt, vaikka se eniten huomiota hänen ruokavaliossaan herättikin. Vatsa kurahti hieman, eihän hän ollut syönyt vielä mitään tänä yönä. Mitään sanomatta hän irtautui Lardonista, ei alkanut selittelemään tekemisiään kun ei ollut sitä tehnyt kahteenkymmeneen vuoteen kenellekään, kenties joskus hän oli itsekseen mutissut kun oli varma, ettei kukaan kuullut. Hullun leimaahan hän ei kuitenkaan tahtonut, vaikka yksinäisyydessään oli joskus yksinpuhelua harrastanut.

Demonitar vetäisi ruoskan taas käteensä ja vilkaisi ympärilleen, sijaintinsa määrittääkseen. Tosiaan, he olivat erään leipomon katolla, alapuolellaan ihmiset varmaan jo valmistautuivat uuteen päivään leipomalla uunituoreita tuotteita myyntiin. Punasarvi oli vieraillut tässä leipomossa aikaisemminkin, joten hän osasi suunnistaa suoraan korkean rakennuksen toiseen päätyyn ja katosi alas katonharjalta. Pudonnut hän ei suinkaan ollut, vaikka siltä saattoi näyttääkin. Nyt demonitar seisoi suuren ikkunan edessä ikkunalaudalla, johon hyvin mahtui ainakin yksi kun vain osasi pitää huolen tasapainostaan.

Notkea häntä luikersi ikkunankarmien väliin, tai ainakin hännän litteä, kolmiomainen kärki. Tottunut liikahdus, ja salpa oli auki. Punasarvi avasi ikkunan ja nyt hänellä olikin suora pääsy leipomon varastoon. Demonitar siirsi ruoskansa ikkunan sisäpuolelle, heilautti sitä kerran ja kiskoi sen taas ulos, nyt useita aseen piikkejä koristivat erilaiset leivät ja leivonnaiset. Etsivä katse tutkaili vielä huonetta, joka ilman valaistustakaan ei hänen silmilleen ollut lainkaan pimeä. Ja aivan alapuolellaan hän näkikin jonkun sinne jättämän juomakannun.

Seuraava temppu vaatikin hieman taiteilua, nyt Punasarvi roikotti itseään ikkunan sisäpuolella ja ulottui kuin ulottuikin nostamaan kannun ylös hännällään. Arvostelevasti hän nuuhkaisi sen sisältöä, ilmeisesti viiniä, mutta niin laimeaa ettei kyllä sekoittaisi kenenkään päätä. Saatuaan heille näin jonkinlaisen aterian kasaan Punasarvi kapusi taas ylös.
"Maistuisiko tuore leipä?" demonitar kysäisi harvinaisen leppoisasti ja otti erään leivän, viipaloi sen aseensa terillä ja tarjosi yhtä palaa Lardonille. Tämäkin tuntui johdattavan hänet suoraan menneisiin aikoihin, mutta vain onnellisiin muistoihin.
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: ~Sorrow left me cold~   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
~Sorrow left me cold~
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 3Siirry sivulle : 1, 2, 3  Seuraava

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: PAYON :: WAARA-AGAR :: KADUT JA KUJAT-
Siirry: