PääsivuGalleriaFAQHakuRekisteröidyKäyttäjälistaKäyttäjäryhmätKirjaudu sisään

Jaa | 
 

 putoavat pisarat

Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: putoavat pisarat   Pe 06 Kesä 2008, 18:07

[Aryan Savannahia tänne kaipailisin~ : D]

Aamu valkeni yllättävän kauniina ja seesteisenä. Auringon ensisäteet saivat syksyn lehtien väriloiston vielä kauniinpaan valoon kuin mitä ne normaalisti olivat, pikkulintujen laulellessa rentouttavasti puissa. Kaikkialla tuntui leijailevan vielä yön jäljiltä hyvin rauhallinen tunnelma, mikä oli hyvin harvinaista olosuhteisiin nähden. Tuntui kuin koko sotaa ei olisikaan, vaikka toisin kuitenkin oli.

Zenda käveli hiljaisin askelin puiden lomassa kohti Mimirin viisauden-lähdettä. Hän yritti itse henkilökohtaisesti pysyä mahdollisimman kaukana sodasta. Tytöllä ei ollut pienintäkään mielenkiintoa osallistua ihmisten omiin erimielisyyksiin, vaikka mitä luultavimmin nekin tulisivat koskettamaan häntä tavalla tai toisella. Puiden välistä Zenda pystyi jo näkemään vilauksia tarunomaisesta paikasta. Hänellä itsellään ei tosin ollut hajuakaan koko myytistä joka lähteeseen kietoutui, sillä kodittomalle henkilölle kuten hän se oli vain oiva paikka hankkia päivittäiset juomavetensä.
Siniset silmät vilkuivat rutiininomaisesti ympärilleen vähän väliä, peläten yllätyshyökkäystä joltakin yllättävältä taholta. Nykyään kun ei voinut enää olla turhan varovainen.

Lähteelle päästyään Zenda laski hattunsa maahan, samoin kuin tumman viittansa joka osoitti jo joitain kulumisen merkkejä. Laihoilla käsillään tyttö pörrötti hieman harmaita hiuksiaan, peilaillen sitten kuvajaistaan kristallinkirkkaasta vedestä. Ihmisusi ei osannut sanoa pitikö näkemästään vai ei, mutta eipähän nyt ainakaan ihan halveksinutkaan itseään. Hän ei ollut oikeastaan pitkään aikaan kiinnittänyt huomiota ulkonäköönsä, peläten itsekin vihaavansa peilikuvaansa. Mikä hänessä oikein sai muut pelkäämään?

Hetken kuvajaista tuijotettuaan Zenda kauhoi vettä käsiinsä, pesten sitten kasvonsa ja kaulansa. Liekkö vanhat rouvat pitäisivät jos tietäisivät, että susineiti käytti taianomaista lähdettä virkistymistarkoituksiin, mutta mitäpä väliä. Varjoista tutkaillen Zenda oli nähnyt lähdettä käytettävän paljon kummallisempiinkin tarkoituksiin.

Tyttö huokaisi autuaasti. Hän oli kaivannut tuota viilentävää piristystä jo jonkin aikaa. Alkusyksy kun ainakin tuntui vielä heijastavan edelliskesän helteitä. Zenda jäi hetkeksi taas tuijottamaan lähteen kirkasta vettä mietteliäänä. Hänen ajatuksensa harhailivat kaukana Payonista, menneistyytensä metsissä. Muistoja palaili mieleen yksi toisensa jälkeen.
Lasittuneet silmät tuntuivat katsovan kauemmas kuin lähteen pohja antoi. Pian neito kuitenkin pudisteli hiljaa päätänsä ja joi hieman puhdasta vettä käyttäen käsiään kuppina.
Mitäpä sitä menneitä enää muistelemaan.

[no ompas taas mielikuvituksellinen alku xD]
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: putoavat pisarat   Pe 06 Kesä 2008, 20:00

//Täältä tulen kera Payonin melkein ainoan ihmissuden <33~//

Aamunkoitto oli lähellä. Kaunis punertava taivaanranta ja aamuinen usva osoittivat sen. Payonissa se hetki oli melkein joka päivä taianomainen. Mutta muuten kaupunki oli hiljainen, sillä sota kolkutti kovaan ääneen ovella. Harvat edes uskaltautuivat ulos kotiensa lämmöstä kylmille ja tyhjille kaduille. Tori-katukin oli tyhjentynyt ja tuskin Mimirilläkään olisi ketään sitä kaunista näkyä kunnioittamassa. Kukaan ei uskonut siihen niin kuuluun viisaaseen lähteeseen enää.
Mutta yksi sitä yhä kunnioitti. Omalla oudolla tavallaan. Mutta tuo tuli sinä päivänä sinne aivan toisista syistä kuin vettä kunnioittamaan ja palvomaan. Hän tuli etsimään totuutta itsestään.

Savannah oli tuo joku. Omalla tavallaan kaunis, arpinen ihmissusi kaduilta. Nainen, joka oli oman elämänsä ja sielunsa menettänyt sodan alkaessa. Payon oli hänelle kaikki, työ ja elämä. Ja nyt se oli luhistumassa. Hänellä ei ollut mitään, ei mitään enää. Kaupunki, minne hän oli alunperinkin paennut itseään oli kaatumassa hänen päällensä kostoksi.

Mutta tuo susi ei tosiaan ollut tullut lähteelle viisautta hakemaan. Hän haistoi jotain, mitä ei ollut vuosiin haistanut. Jotain, mitä hän ei enää olisi koskaan kuvitellut tapaavansa. Mutta hän oli iloinen tästä, omalla ihmeellisellä tavallaan. Vaikka ei tulisi sitä koskaan omin silmin näkemäänkään. Jotain, mitä hän oli silti sisimmässään niin pitkän ajan halunnut taas tavata.
Toinen ihmissusi.

Tuo vähäpukeinen, sokea ihmissusi asteli melkein jopa reippaasti kohti lähdettä. Hän osasi sinne jo ilman näkökykyä, hän tunsi koko kaupungni pelkän hajun ja muistin perusteella. Tullessaan lähemmäs haju voimistui hurjasti. Hän alkoi olla yhä varmempi siitä, mitä tulisi löytämään sieltä. Ja hän oli onnellinen. Ikionnellinen.

Pieni pelko siitä, että tuo olisi vakooja joka oltaisiin lähetetty häntä tappamaan käväisi kyllä Savannahin mielessä. mutta hän ravisteli sen pois mielestään. Hän oli odottanut tällaista tilaisuutta liian kauan uskoakseen tähän. Vaikka se voisi koitua tuon suden kohtaloksi. Mutta tuo ei häntä haitannut juuri sillä hetkellä lainkaan.

Lopulta hän oli lähteellä. Savannah seisahtui muutaman metrin päähän lähteestä, tietäen että joku oli siinä. Ihmissusi oli siinä. Joku joka oli kuin hän. Joku joka ei pitäisi häntä kummajaisena. Ilo käväisi tuon suden kasvoilla, mutta hänen pitäisi varmistaa asia. Ilman näköä hän ei osannut sanoa mitään pelkällä hajulla. Siksi hänelle oli annettu puhumisen lahja.

"Sinähän olet ihmissusi, eikö totta? Olet kuin minä. Älä nyt vain pelästy."
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: putoavat pisarat   Pe 06 Kesä 2008, 21:03

[paino sanalla melkein xD liekköhän noita muita tosiaan on näiden kahden viikarin lisäksi? *ei ole pitänyt silmällä*]

Juotuaan Zenda huljutteli hiljaa käsiään viileässä vedessä. Hän koki pientä lapsenomaista iloa tavastaan, vaikka ei tietenkään koskaan alentuisi tekemään moista muiden nähdessä. Hän oli nykyään aivan liian ylpeä moiseen.

Samassa hän vainusi jotain hyvin omituista. Haju oli jotain, mille hän ei osannut oikein muodostaa sanoja. Zenda nosti päänsä uteliaana, vaikkakin varautuneena ja tähyili ympärilleen. Hajun aiheuttaja oli vielä liian kaukana näkyäkseen, mutta hiljaiset askeleet ihmissusi pystyi jo kuulemaan.
Jokainen lihas tuntui jännittyvän Zendan ruumiissa. Hän ei ollut koskaan elämänsä aikana törmännyt toiseen ihmissuteen sitten sen jälkeen kun oli oppinut kävelemään. Siksipä hän ei aluksi oikein osannut tunnistaa tulijaa.

Toinen tuli näkyville, pysähtyen vain muutaman metrin päähän. Zenda ei edelleenkään sanonut mitään, tuijotti vain toista epäluuloisesti. Hän pystyi toisen tytön olemuksesta ja eleistä päättelemään että tämä oli sokea.
Susineito ei tiennyt mitä tehdä, tai sanoa. Hän ei yleensäkään ollut se joka aloitti keskustelun. Hän ei ollut koskaan nähnytkään tuota kovia kokenutta neitokaista, mutta jokin tämän hajussa oli niin tuttua ja turvallista. -Aivan kuin olisi viimein löytänyt kauan kadoksissa olleen rakkaan henkilön.

Zenda kurtisti kulmiaan hengityksen kiivastuessa. Hänen päänsä oli täynnä ristiriitaisia tunteita.

"Sinähän olet ihmissusi, eikö totta? Olet kuin minä. Älä nyt vain pelästy."

Zenda säpsähti. Sitäkö se siis oli? Oliko hän onnistunut törmäämään lajitoveriinsa? Rehellisesti sanoen tyttö ei ollut kuvitellut että moista ikinä tulisi tapahtumaankaan. Eihän se ehkä niin mahdotonta ollut, mutta silti.
Se se tuttu haju siis oli ollut. Ei ihme että se oli tuntunut niin kotoisalta.

"Kyllä, olen ihmissusi.." Zenda aloitti. Hän nojautui hieman lähemmäs tuota vierasta henkilöä. Tytön ääni ei ollut yhtä etäinen kuin mitä se yleensä oli, kun hän puhui muille, mutta se oli täynnä ihmetystä.

"En uskonut törmääväni toiseen samanlaiseen" neito jatkoi. Hän oli kiinnostunut tietämään toisesta enemmän, sillä tämä tosiaan oli ainoa lajikumppani johon hän oli törmännyt. -Ja sen puoleen saattaisi olla ainoa, johon hän tulisi ikinä törmäämäänkään. Tilaisuutta ei siis kannattanut heittää hukkaan.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: putoavat pisarat   Su 08 Kesä 2008, 12:31

//Ei täällä ole kuin Zenda ja Savannah n____n Siksi onkin hyvä että pelataan yksi peli näin//

Monet. Varmaan sadatkin eri tunteet pyörivät ristiin rastiin tuon naisparan päässä. Toinen ihmissusi. Ja vielä Payonissa! Mitä ihmettä hänen pitäisi tehdä? Mitä sanoa? Tuskin tällä toisellakaan olisi kovin helppoa. Payonissa ei oltu tavattu kahta ihmissutta aikoihin, tai ainakaan sudet eivät olleet tavanneet toisiaan. Eikä varmaan monesti tulisi tapaamaankaan tästä eteenpäin ajatellessa. Ellei ihmissudet sitten tulisi vaatimaan maitaan lopultakin takaisin. Joka ei ollut toivottavaa.

"Kyllä, olen ihmissusi.."
Savannah huokaisi. Helpotuksesta, tai niin ainakin hän luuli. Tuon naisen sanat olivat hänelle kuin taivas. Hän ei ollut mennyt hölöttämään omiaan tuntemattoman edessä. No, hänen ei varmaankaan tarvitsisi samaa sanoa sen jälkeen millä lauseella hän itse oli keskustelun aloittanut. Mutta hän oli vihdoin löytänyt jonkun kaltaisensa pimeydestä. Jonkun, joka ymmärtäisi häntä.

Hetken Savannah vain seisoi siinä, suu kiinni tosin. Osaamatta sanoa hetkeen mitään tuon toisen toiseen kommenttiin. Hän vain yritti pyörittää tuota ajatusta päässään. Hän on juuri tavannu luultavasti ainoan lajitoverinsa koko Payonissa. Seuraavat ovat metsien takana siellä missä hän syntyi. Jos hekään enää olisivat elossa. Mutta sinne hän ei palaisi edes lajinsa turvaa hakemaan. Mutta nyt hän oli toisen tavannut.

"Voi hyvä luoja. En koskaan odottanut tapaavani kaltaistani. Ja nyt kun sellaisen tapaan, en tiedä itkeäkö vai nauraako..."
Savannah sanoi hiljaisella äänellä ja asteli lähteen reunan luo. Hän painoi arpiset kätensä sen kivistä reunaa vasten ja painoi päänsä. Enemmän häntä teki mieli itkeä ja nauraa yhtä aikaa. Mutta tuo oli lähes mahdotonta. Mitä jos tuo ei haluaisikaan edes puhua hänelle? Lopulta vain hylätä tutustumatta, puhumattakaan. Se ajatus pelotti tahtomattaankin epäuskoisen naikkosen mieltä.

"Mistä olet kotoisin...? Mietin vain, oletko samasta heimosa mikä minut kerran hylkäsi."
Savannh sitten kysäisi. Tuo oli ensimmäinen kysymys jonka hän keksi. Sillä jos tuo olisi samoilta synnyinseuduilta, hän tulisi olemaan se joka jättäisi toisen. Jos tuo olisi ollut se, joka olisi ollut mukana hyökkäyksen suunnittelussa. Paitsi että tämä kuulosti kovin nuorelta, melkein yhtä vanhaltakinkuin hän. Tuo ajatus oli melkein heti poissuljettu. Hän ei nimittäin uskoisi niin tapahtuneen.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: putoavat pisarat   Ma 09 Kesä 2008, 15:14

[katsos vaan, täähän on sitten harvinaista herkkua >: D]

Zenda mittaili toista katseellaan. Hetken hiljaisuus joka heidän ympärilleen laskeutui, ei yhtään häirinnyt tyttöä, pikemminkin se antoi tilaisuuden sulatella asiaa. Kun on koko elämänsä elänyt yksin, on varsin vaikea kuvitella, että on olemassa joku muukin samanlainen. Tunne oli melko samanlainen, kuin jos olisit elänyt koko elämäsi ilman ensimmäistäkään peiliä, ja äkkiä eteesi tuotaisiin yksi ja näkisit itsesi ensimmäistä kertaa. Se tuntui vähintäänkin hieman oudolta.

"Voi hyvä luoja. En koskaan odottanut tapaavani kaltaistani. Ja nyt kun sellaisen tapaan, en tiedä itkeäkö vai nauraako..." Toinen sanoi ja asteli lähteelle.
"Täytyy myöntää, että minusta tuntuu aivan samalta" Zenda totesi. Hän ei pystynyt estämään itseään tarkkailemasta toista ihmissutta edelleen hyvin hämmentyneenä, aivan kuin ei pystyisi uskomaan silmiään. Hän oli heistä kahdesta selvästi se epäluuloisempi. Mutta minkäs sille teit, kun et aikaisemmin lajitoveria ollut nähnyt.

Kysymys kotiseudusta sai Zendan kuitenkin värähtämään hieman. Ei kuitenkaan mitenkään näkyvästi, mutta ehkä enemmän sisäisesti. Neitokainen antoi katseensa lipua ympäröivään metsään, jättäen toisen tarkkailun vähemmälle. Hän alkoi vihdoinkin tuntea olonsa hieman luontevammaksi tässä tilanteessa.
"Minulla ei ole hajuakaan missä synnyin." Zenda sanoi, ja hänen äänensä oli neutraali, vailla surua tai katkeruutta. Toisin kuin joitakin muita, häntä ei haitannut se, että hänellä ei ollutkaan juuria jossakin. Ainoa mikä häntä oikeastaan harmitti, oli se, että hänellä ei ollut perhettä missään, eikä edes muistoa sellaisesta.

"Minut löydettiin kapaloikäisenä metsästä, ja perheestäni ei ole tietoa" tyttö lisäsi, ääni edelleen tasaisen tunteettomana. Sehän oli hänelle vain yleistä tietoa, mitä sitä salaamaan. Hän oli liian pieni muistamaan tunteita jotka hänellä silloin oli. Mitään Zenda ei kuitenkaan maininnut kuolleesta äidistään, sillä se oli jostain syystä asia jota hän ei mielellään kenellekään kertonut. Ainoa yhteys perheeseen jota hän ei koskaan tuntenut, ja sitäkään hän ei itse enää kyennyt muistamaan.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: putoavat pisarat   Ti 10 Kesä 2008, 18:26

//Otetaan sitten kaikki ilo irti . DD//

Liian monta tunnetta pyöri Savannahin päässä yhtä aikaa. Ne alkoivat luoda päänsärkyä, ärsyttävää, jatkuvaa päänsärkyä. Tuhannet, yli tuhannet kysymykset sekoittivat näitä tunteita ennestäänkin. Ja pian tuo susirukka varmaan pyörtyisikin.
Hän tahtoi huutaa,kiljua, hyppiä ja nauraa. Hän halusi hypätä tämän naisen kaulaan ja iloita. Iloita liian kauan yksinolon jälkeen. Mutta osa tästä naisesta pelkäsi. Pelkäsi kuollakseen, että tuo olisi hänen vihollisensa. Joku joka haluaisikin tappaa kaikki kaltaisensa ja juosta sitten pois. Tai mikä pahinta, jos tuo olisi sieltä mistä hän ja haluaisi tuhota karanneen elämän. Nuo kaksi voimakasta tunnetta sekoittivat tyttöparan päätä.

"Jos joskus, niin nyt minä todella toivoisin edes hetkeksi aistejani takaisin."
Savannah sanoi kuiskaten ja käveli hiljaa tuon lähteen reunalle. Yrittäen nähdä kuvajaistaan sen pinnasta. Tietäen ettei sitä koskaan tulisi näkemäänkään. Ei enää ikinä, ei vaikka hän kuinka sitä tahtoisi takaisin kaikkien rukoustensa saralla. Joka oli hyvin valitettavaa, ainakin hänen omasta mielestään. Omalla, oudolla tavallaan kuten aina.

Zenda... No, jos tuo joskus oli asunut siellä missä hän. Ainakin hänet oli sitten hyljätty. Vähän kuin hänet. Heillä oli tosiaan paljon puhuttavaa keskenään. Enemmän kuin tarpeeksi. Hetken Savannah aprikoi, mitä itse omasta menneisyydestään sanoisi. Se oli niin musta, vähän kuin muistinmenetyksen kaltainen. Mutta raaempi.

"Onnekas. Sitä sinä olit. Minä synnyin kaltaistemme seuraan ja elinkinsiellä useat vuodet. Olin se odotettu pentu jota kaikki olivat odottaneet. Mutta taiteellisuuteni oli väärin. Perheeni raadeltiin ja minun silmäni revittiin ja kehoani koristaa ikuisesti arpipeite. Oma lajini minut hylkäsi, enkä koskaan uskonut toista omanlaistani enää näkevän. Ja melkein jopa toivoin niin."
Savannah sanoi. Omasta mielestään lyhyesti. Muuten siitä olisi tullut ylipitkä, tylsä tarina vaikkakin surullinen. Tuo ihmissusi oli puristanut kätensä reunaa vasten ja kyynel tipahti veteen. Vaikka hän niitä kovin taisteli vastaan. Hän halusi nähdä. Nähdä taas tämä kamala maailma joka odotti tuhoaan.

Ja siellä se oli. Maailma jota hän niin oli odottanut näkevänsä. Välähdys, joka täytti ne pimeyteen langetetut silmät. Ja sitten lähde. Vettä. Reuna, arpiset kädet. Hän itse.

Kiljaisu pääsi Savannahin suusta. Hän kääntyi ympäri, ja näki itseään vastapäätä nuoren naisen, ihmissuden. Sen, jota hän oli niin hartaasti toivonut näkevänsä. Harmaatukkainen, sinisilmäinen, kuvankaunis nainen. Savannah tuijotti tuota muutaman sekunnin. Mutta kääntyi takaisin lähdettä kohti.
Hän oli säälittävän näköinen. Siniset hiukset joka suuntaan sojottamassa, arpia täynnä oleva keho.... Hän oli ollut kamalamman näköinen kuin yleensä. Muttta hän tiesi, ettei tätä voisi kestää kauaa.

Ja pian pimeys oli taas paikalla. Savannah valui polvilleen maahan, pidellen päätään. Mutta ei haluaisi näköään takaisin enää. Tämä oli hänen kohtalonsa, olla sokea. Mutta kun hän kerran sen kymmenen pientä, lyhyttä sekuntia näkönsä oli pitänyt... Se oli uskomatonta. Kerrassaan ihanaa. Jotain, jotain unohtumatonta.
Mutta hänen täytyisi käydä peseytymässä.

"Meilä on erittäin paljon puhuttavaa."
Savannah lopulta sanoi kylmästi, yrittäen unohtaa juuri äsken kokemansa. Vaikka ei oikeastaan tahtonutkaan unohtaa.

//joo. Jollakin menee vähän lujaa tänään 8DD//
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: putoavat pisarat   Ti 10 Kesä 2008, 19:37

[no niinhän sitää pitää aina välillä 8D]

Zenda kuunteli pää hieman kallellaan toisen tarinaa. Ehkä hän tosiaan oli onnekas, vaikka ei hänestä juuri tuntunut siltä. Toinen oli ehkä saanut selkäänsä Zendaa enemmän, mutta he molemmat olivat kokeneet henkistä väkivaltaa, surjintää ja halveksuntaa, varmaan aivan yhtä lailla. Niin hän ainakin itse uskoi, sillä jos yhdestä ihmissudesta ei pidetty, niin miksi toisesta sitten pidettäisiin?
Kyynel rikkoin veden tasaisen pinnan. Zenda katsoi myötätuntoisena tuota säälittävää olentoa, ja hetken hänen teki mielensä painaa tämä syliinsä ja lohduttaa. Hän ei kuitenkaan pystynyt - ei uskaltanut.

Äkkiä kiljahdus riipi ilmaa. Lähellä oli, ettei Zenda hypännyt nahoistaan, sillä ainakin hänen sydämensä hypähti kurkkuun. Mikä toisen nyt noin oli saanut huutamaan? Tyttö kääntyi häntä kohden, ja silmien liikkeestä päätellen susineito olisi voinut vaikka vannoa, että toinen näki. Mutta miten nyt yhtäkkiä, kun äsken tämä vaikutti vielä yhtä sokealta kuin kivi? Moni kysymys odotti vastausta, mutta luoja tiesi saisivatko ne odottamaansa.

Zenda oli ottanut muutaman askeleen taaksepäin. Hänen teki mieli kysyä, mikä oli hätänä, mutta hän oli liian tottunut olemaan aina hiljaa, ettei saanut aina sanaa suustaan vaikka olisi pitänyt. Vasta toisen lyyhistyessä polvilleen maahan tyttö uskalsi lähestyä tätä, polviestuen tämän viereen. Siro käsi oli koskettaa toisen olkapäätä, mutta hetken epäröinnin jälkeen se jäikin vain kohotettuna ilmaan.

"Meillä on erittäin paljon puhuttavaa."

Zenda säpsähti hieman toisen sanoista, mutta painoi sitten lopulta kätensä toisen olkapäälle.
"Aivan niin. Kuten esimerkiksi mitä tuo äskeinen oli?" susityttö kysyi päättäväisenä. Ilman selitystä oudolla käyttäytymiselle hän ei aikoisi vastata ensimmäiseenkään kysymykseen minkä hän saisi osakseen.

[ohops, tulipa vähän lyhyempää : >]
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: putoavat pisarat   Ke 11 Kesä 2008, 18:25

Järkytys painoi yhä tuon susirukan mieltä, kun hän jo tunsi Zendan olevan hänen lähellään. Mitä ikinä tuo äskeinen oli tarkoittanukin, se oli saanut hänet pahallekin mielelle. Tilanne oli entistä pahempi. Nyt hän kaipasi toisella tahollaan näköaistiaan, toisella ei. Tämä monimutkaisti asioita yhä pahemmin. Toki hän oli onnellinen tuosta vähästä ajasta mitä hän oli nähdä saanut, mutta toisaalta ei olisi halunnut sitä tapahtuneen.

Savannah hätkähti hieman tuntiessaan käden olallaan. Hän vain tärisi, tärisi kuin heikkohermoinen. Piittaamatta siitä. hänestä hän jopa melkein ansaitsi luvan reagoida näin. Se oli oikein. Melkein inhimillistä. Omalla, heikolla tavallaan. Hän ei vain tiennyt, mitä sanoa tämän naisen kysymykseen, tai miten reagoisa. Kaikki oli vain yhtäkkiä hajonnut käsiin. Kuin tuhka katosi käsistä tuuleen ilman varoitusta. Lentäen kuin taivaan linnut, kauniisti jättäen toiset murheellisiksi.

"Se on vain... Sain näköni takaisin, hetkeksi vain kylläkin. Mutta ymmärrän, mitä minusta on tullut."
Savannah sanoi ja painoi oman vastakkaisen kätensä Zendan käden päälle. Kiitollinen tästä ystävällisestä eleestä vaikka he olivatkin vasta tavanneet. Mutta jollain tavalla he jo tunsivat toisiaan, olivathan molemmat hylättyä kansaa. Näin ajatellessaan Savannah muisti asian, mistä oli sen yhden susitytön kanssa Meri-enkelillä puhunut.

"Mutta meillä on ongelma, josta meidän on aivan ensimmäiseksi keskusteltava. Valitettavasti kylläkin. Oma kansani metsien takana, meidän kansamme. Nuo sudet ovat tulossa vaatimaan maitaan takaisin. Tiedän sen, tuon takia minä tänne tulinkin varoittamaan tätä kaupunkia. En osaa sanoa, kuinka kauan ihmissudet pystyvät pysymään nahoissaan, mutta pian veriveljemme tulevat. Se saattaa syökseä sodan ikuiseen pyörremyrskyyn, loputtomaan verilöylyyn. Jos sudet pääsevät tänne, kukaan tämän kaupungin asukkaisat ei selviä. En vain teidä mitä tehdä... Pelkään kovin että olen menttämässä jo toisen kodin."

Savannah sanoi tämän haikein mielin. Melkein kuulumattomalla äänellä, vaikka tiesi kyllä toisen kuulevan sen. Vaikika tuskin kumpikaan heistä sitä toivoisi tai haluaisi ylipäätään puhua asiasta. Mutta kun kerran he nyt siinä olivat, ymmärtäen toisiaan - tämä oli ainoa tilaisuus miettiä asiaa. Valitettavasti ainoa tilaisuus, joka voisi koitua joko tuhoksi tai auttavaksi hyödyksi.

//Joo. Älä ihmettele, mahdollinen sivujuoni joka lopettaa ehkä sodan .''D//
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: putoavat pisarat   Ma 16 Kesä 2008, 12:46

[ookei xD]

Toinen tärisi kuin haavanlehti. Zenda tunsi sen kätensä kautta hyvin selvästi, vaikka sen olisi pystynyt ihan näkemäänkin paljaalla silmällä. Mitä se äskeinen sitten olikaan ollut, se ei tainnut olla mitään kovinkaan miellyttävää tai mukavaa. -Tai sitten susineito ei osannut enää tulkita toisia. Sinänsä mahdollista hänen etäisyytensä takia, mutta erittäin epätodennäköistä. Vaikka hän kuinka pakoilisi kontakteja toisiin, hän ei koskaan pystyisi luopumaan inhimillisestä puolestaan, vaikka tahtoisikin.

"Se on vain... Sain näköni takaisin, hetkeksi vain kylläkin. Mutta ymmärrän, mitä minusta on tullut."
Zenda kuunteli vakavan näköisenä toisen puhetta. Tytön painaessa kätensä harmaahiuksisen omalle, tämä oli iloinen ettei toinen vain paheksunut hänen elettään. Samassa veneessähän tässä niin sanotusti oltiin.
Mutta tämän vapisevan olennon sanat saivat Zendan hieman hämilleen. Harvoin sitä kuuli että sokea sai näkönsä takaisin. Kaikkea sitä, maailma oli tosiaan ihmeitä täynnä. "Mutta ymmärrän, mitä minusta on tullut." Tyttö kurtisti kulmiaan. Mitä sitten olet ollut? Zendan teki mieli kysyä niin, mutta hän ei saanut sanoja muodostettua. Se voisi olla liikaa tunkeilua. Tarkoittiko toinen omaa ulkomuotoaan, vai oliko hänellä jotain syvempiäkin tarkoituksia sanoihinsa piilotettuina. Susityttö päätti pitää nokkansa kiinni, sillä mitä luultavimmin asia ei hänelle kuuluisi.

Äkkiä toinen alkoi puhua, hiljaisella äänellä kuiskaten. Se mitä Zenda kuuli, ei juurikaan miellyttänyt häntä, mutta kaikki se oli hänelle uutta tietoa. Huolestunut ilme kiipi hiljaa hänen siroille kasvoilleen. Hän ei ollut koskaan tiennyt että nämä maat olivat joskus kuuluneet ihmisusille. Ja nyt kun mainittiin, hän ei oikeastaan tiennyt oikein mitään ihmissusista tai näiden kulttuurista. Ironista sinänsä, mutta minkäs sille teki jos oli kasvanut koko ikänsä ihmisten parissa ja opetellut näiden tavoille. Pieni häpeänpistos iski Zendan sydämeen. Hän ei voinut olla karistamatta sitä tunnetta että hän oli häpeäpilkku jopa omalle kansalleen.

Toisen lopettaessa Zenda istahti maahan paremmin, nojaten lähteen kylmään kivireunaan. Siniset silmät tarkastelivat toisen suloisia vaikkain kovia kokeneita kasvoja.
"Mikä on nimesi?" Neito kysyi hetken päästä. Hänen teki mieli kysyä lisää tuosta äskeisestä tarinoinnista, mutta enemmän hänen teki mieli tietää ensin ainakin tuon toisen nimi. Kuka ties tämä voisi olla kauniin ystävyyden alku, jos hyvin kävisi. -Ja se oli asia mitä Zenda eniten maailmassa toivoikin.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: putoavat pisarat   Ma 16 Kesä 2008, 20:03

Kun Zenda ei paljoa puhua pukahtanut, alkoi jo tuntua että tuo oli lähtenyt. Ellei Savannah olisi laskenut kättään tuon käden päälle, hän olisi vionut melkein vannoa että tämä olisi lähtenyt pois. Vaikka tuo ele ei olisi ollut kovin suuri ihme sille tilanteelle. Kukanyt haluais jäädä tuollaisen revityn, sokean ihissuden lähelle joka käytöksen mukaan voisi aivan helposti olla hullukin. Ei, kukaan ei varmaan jäisi ellei olisi samankaltainen. Ellei olisi sellainen peto, peto joka ei tiennyt sisimmästään mitään.
Oikeastaan Savannahin ja Zendan välillä oli paljonkin eroja. Ratkaisevia sellaisia. Toinen heistä ei ollut koskaan ollutkaan kaltaistensa parissa. Elänyt tietämättä kuka todella oli, ilman omaa sieluaan. Tietämättä mikä hänen omalla tavallaan pitäisi olla. Mutta ehkä niin oli ollut parempi, ellei sitten tuo olisi voinut hyvinkin ollut se ofotettu lapsi jota Savannahin pariin oltiin odotettu.
Toinen heistä oli oman kansansa kanssa toki kasvanut, mutta hyljätty nainen. Ilman näköaistia, heikkona kuin vastasyntynyt kissanpentu. Nianen joka pelotti jo ilman susimuotoaan kaikkia läsnäolijoita arpineen. Nainen joka ei mitään muuta ymmärtänyt kuin oman musiikkinsa kera surullisten sävelmien.

Oli kulunut pitkä, piinallinen hiljaisuus, kun Savannah ei ollut vastannut Zendalle. Kuin ei vieläkään uskoisi tämän olevan siinä, hänen kaltaisenaan. Kun Zenda kääntyi istumaan, nojaten lähdettä vasten. Myös tuo sokea ihmissusi kääntyi näin, nojaten päätään hieman väsyneenä kylmää kiveä vasten. Tämä oli vain errassaan uskomatonta. Hän ei halunnut loppuvan.
"Savannah. Savannah Sudensielu on nimeni, joka minulle kerran annettiin."
Savannah sanoi ja loihti kasvoilleen hieman kivukkaan hymyn, valehtelevan sellaisen näkemättä toisen kasvoja. Vaikka hän niin olisi ne uudestaan tahtonut nähdä.
"Entä omasi?"

//Tuli ihan kamalaa tekstiä, anteeks ;_________;//
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: putoavat pisarat   La 28 Kesä 2008, 23:39

[hohhoijaa, meikälikka pääsi vihdoinkin taas vastailemaan : D Voi olla vaan hieman tönkköä tekstiä kun on just istunu kuus tuntia autossa 8D]

Zenda ei antanut pitkän hiljaisuuden häiritä itseään. Jokainen tarvitsi joskus pienen tauon miettiä asioita, miettiä seuraavaa askelta kenties. Tyttö katseli edelleen sinisillä silmillään toisen kasvoja tarkastellen, kuin olisi yrittänyt lukea tämän ajatukset kaikkien niiden ruhjeiden alta.
Zenda ei voinut olla tuntematta pientä säälinpoikasta tätä olentoa kohtaan. Vaikka jäljet kasvoissa kertoivatkin oman tarinansa, hän pystyi näkemään että niidenkin alla loistivat mitä suloisimmat ihmissuden kasvot. Kaikkea sitä joutuikin kärsimään...

Sinisilmäinen ymmärsi myös itsekin, että heidän kahden välillä oli eroja muutenkin kuin ulkomuodossa. Mutta silti, kaiken sen eroavaisuuden läpi paistoi se salaperäinen yhteenkuuluvaisuuden tunne, mistä Zenda itse usein uneksi. Se oli se sama vanha tunne jonka jokainen, joka kulkee vieraan kansan keskellä tuntee tavatessaan jonkun joka samaan kansaan kuuluu. Oli tausta miten erilainen tahansa, sitä sai vain sellaisen tunteen että samaan hiileen sitä puhallettiin. Ajatus sai pienen hymynpoikasen nousemaan Zendan mieleen, mutta kasvoille asti ei sekään yltänyt.

"Savannah..." ihmissusi toisti hiljaa perässä toisen kertoessa nimensä. Silmät tuijottivat edelleen järkähtämättöminä tyttöä.
"Entä omasi?"
Yleensä Zenda ei mielellään vieraille nimeään antanut, mutta nyt hän teki sen enemmän kuin mielellään.
"Zenda-Aliss Swilin" hän sanoi ja hymyili jopa hieman. Ensimmäinen askel oli otettu.

"Mitä tuo äskeinen kertomasi oikein tarkoitti?" Tyttö kysyi hetken päästä varsin hiljaisella äänellä viitaten siihen mitä Savannah oli lausunut. Hän ei edelleenkään oikein ymmärtänyt, ja vaikka olisi ymmärtänyt, hän ei oikein tiennyt halusiko todella ymmärtää.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: putoavat pisarat   Su 29 Kesä 2008, 12:04

//Joo ei tuossa tekstissä ollut virheen häivääkään 8D//

Jokin, jokin lähensi tuota kaksikkoa entisestään. Savannah ei tiennyt, mitä se oli... Mutta jotain se tosiaan oli. Luultavimmin se johtui siitä, että he olivat samaa melkein kadonnutta lajia. Tai ehkä ei. Ehkä se olikin jotain muuta. Tai sääliä. Tai epävarmuutta. Tuota tunnetta ei osannut yhdellä sanalla selittää. Vaikka tuo ihmissusi niin kovasti sydämessään halusi tietää. Halusi selvittää kaiken, halusi selvittää mitä ihmissusille oli oikein tapahtunut. Minne ennen niin kukoistanut lajilohko oli kadonnut - vai pakenivatko he? Liian monimutkaista yhden nuoren kaksikon mietittäväksi.

Zenda-Aliss Swilin. Zendaksi varmaankin kutsuttiin. Kaunis nimi. Huomattavan paljon kauniimpi nimi kuin Savannahin. Tai niin ainakin tuo ajatteli, miten lie tämä menikään. Lyhyt ja ytimekäs oli hyvä käsite tuon toisen nimelle.
"Kaunis nimi sinulla - toisin kuin omani."
Savannah sanoi ja taikoi kasvoilleen hymynkareen. Tietämättä itsekään, oliko se aito vai huono jäljitelmä. Luultavasti jotain sen välistä. Mutta sanat olivat totta - ilme vain valehteli. Tuo ihmissusi oli aina ollut käsittämättömän huono valehtelemaan.

Zendan seuraavat sanat saivat Savannahin hämilleen. Jos totta puhuttiin, hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä mistä tuo nyt puhui. No toki jostain, mitä hän oli äsken sanonut - mutta mistä niistä? Ihmissusi tunsi itsensä todella tyhmäksi, mutta ei voinut asialle kertakaikkiaan mitään. Mitä tuollainen susi nyt omalle typeryydelleen voisi? Paitsi että typerimmänkin pitäisi jo ymmärtää tuollainen kysymys. Paitsi ei, jos kyseessä oli tuo arpinen typerys.
"Anteeksi, en ymmärrä nyt aivan mistä puhut..."
Savannah sanoi ja heläytti ilmoille käheän, lyhyen naurunpuuskan. Tarkoittamatta sitä oikeastaan, mutta kykenemättä estämään itseään. Susi kohautti nolona olkiaan ja huokaisi taas syvään.

"Kerrohan vähän itsestäsi. Miten selvisit itsesi kanssa... Kun sinulla ei ollut kaltaisiasi lähellä, jotka ymmärtäisivät sinua?"
Savannah kysyi tämän kysymyksen vihdoin oikeasti kiinnostuneena. Vaikka se kuulostikin vähän typerältä. Hän vain halusi tietää, miten Zenda oli pärjännyt itsensä kanssa, verenhimon kanssa kaikki nämä vuodet - tietäen mikä on, mutta omalla tavallaan tietämättä kuka on. Tai sitten tuolla naisella oli vain mennt huomattavasti paremmin kuin hänellä elämässä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: putoavat pisarat   Ti 01 Heinä 2008, 15:19

[pitää sitten varmaan ruveta useammin kirjoittelemaan rättiväsyneenä xD]

"Kaunis nimi sinulla - toisin kuin omani."
Zenda tuhahti hieman toisen sanoille, hymyn kuitenkin noustessa ihmissuden kasvoille.
"No enpä nyt tiedä kauniista, mutta käyttäähän sitä" hän sanoi kohauttaen hartioitaan.

Tyttö huomasi Savannahia tarkkailemalla kuinka vaivatuneeksi toinen meni hänen esitettyä oman kysymyksensä. Pahoitteleva hymy hiipi suden kasvoille.
"Äh, unohda se, ei sillä väliä" Zenda sanoi toisen pahoitellessa tietämöttämyyttään. Siro käsi puristi tytön olkapäätä rohkaisevasti, päästäen siitä kuitenkin tämän jälkeen irti. Tuskin toinen siitä pitäisi jos hän koko ajan tämän kimpussa roikkuisi. Hetken aikaa Zendan kasvoilla kävi hivenen murheellinen, mutta miettiväinen sävy, kunnes tyttö työnsi ajatuksen mielestään.

Savannahin uusi kysymys kuitenkin havahdutti neitokaisen omista ajatuksistaan, ja kiinnostuneena tuo kuunteli mitä toisella oli sanottavanaan.
"Miten pärjäsin itseni kanssa...?" Zenda toisti kysymyksen hiljaa ja katsahti horisonttiin. Pieni hiljaisuus laskeutui hänen ympärilleen naisen miettiessä vastaustaan. Muistoja virtasi hänen päähänsä kuin joki. Toiset olivat surullisempia kuin toiset, ja jotkut olivat enää vain kuin välähdyksiä hänen pienessä hukanpäässään.
Hän ei oikeastaan koskaan ollut miettinyt asiaa syvällisemmin. Tottakai hänestä oli tullut varsin koppava suojatakseen omia tunteitaan toisten haukuilta ja syytöksiltä, mutta kehtaisiko sitä myöntää uudelle tuttavuudelle. Se jos mikä ei antanut ehkä kovin hyvää kuvaa, vaikka Savannah saattaisikin ymmärtää häntä. Samassa veneessähän sitä tässä oltiin.

"Olihan se alkuun hyvin hämmentävää..." Zenda sai viimein aloitettua. Siniset silmät katselivat vähän matkan päässä lyllertävää hyönteistä mielenkiinnottoman näköisinä.
"Ihmisten parissa kasvaessani en ymmärtänyt miksi olin erilainen kuin muut, ja sitten kun ymmärsin..." nainen lisäsi, mutta piti pienen tauon kuin ei olisi tiennyt miten jatkaa.
"...Olisin salaa halunnut olla kuten muut vaikka esitinkin että vika oli muissa, ei minussa."

Murhe tuntui painavan Zenda sydäntä taas pitkästä aikaa. Hän ei yleensä antanut kenenkään puheiden masentaa häntä, mutta kun hän kerrankin laski suojauksensa, tuntui kuin kaikki ne halveksinnat ja sormilla osoittelut olisivat hyökänneet kimppuun yhdellä kertaa.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: putoavat pisarat   Ke 02 Heinä 2008, 11:14

Karhea hymähdys putkahti ulos Savannahin suusta Zendan sanoessa viimeiset asiansa nimestään. Heistä kumpikaan ei nähtävsti kovin tuntunut pitävän omasta nimestään. Paitsi että ainakin tuon ihmissuden mieleen Zenda oli paljon kauniimpi nimi kuin savannah. Mutta mitäpä sillä niin väliä - jokainenhan joutui kantamaan yhtä nimeä läpi elämän.
"Jokainenhan joutuu aina kantamaan syntymänimensä hautaansa asti."
Savannah mutisi ja kohautti itsekin olkiaan. Ja mikäköhän ihmee filosofi hänestäkin nyt oli tullut? Tuskin kukaan edes ymmärsi hölkäsen pöläystä niistä asioista, mitä hän laukoi.

Zendan epäröinti hänen sanojensa jälkeen kysymyksestään sai Savannahin hieman kummastumaan. Mutta hän antoi olla, sillä luulikin ettei edes välttämättä halunnut tietää mitä tuo toinen susi oli sanomallaan tarkoittanut. Ja tuntui, että tunne oli molemmin puolinen - Zenda ei halunnut tietää vastausta eikä tuo sokea kysymystä. Näin asia oli jälleen näemmä loppuun käsitelty.

Vasta kun Zenda toisti hänen kysymyksensä hiljaa ja hiljeni kokonaan hetkeksi - Savannahkin vasta aisti ettei tuo enää koskettanut hänen kättään. Ei hn varsinaisesti toisen kosketusta kaivannut, mutta se kertoi yleensä sokealle toisten mielialat. Kosketus ja äänensävy. Nyt tuo kuitenkin tuntui vain uppoutuvan ajatuksiinsa miettien kysymykseen vastausta. Sokea susi yhä lähteen reunalla katseli silmillään näkemätttä siihen, missä nyt tiesä toisen seisovan. Oliko hän kysynyt väärin, oliko hän nyt loukannut tätä?

Mutta vastauksen saatuaan Savannah tyrmistyi. Eikä voinut asialle mitään. Hän oli hetken hiljaa, hyvä kun ei täräyttänyt suutaan apposen auki. Mutta sai itsensä pidettyä kurissa ja lopulta käänsi katseensa maahan. Hän yritti esittää, ettei sokeus haitannut hänen elämäänsä - mutta nyt hän oikeasti punnitsi hetken sitä, mitä sanoisi Zendalle tuon tarinan jälkeen. Kamalaa, oli hänen ensireaktionsa.

"Kukaan kaltaisisemme hyväsydäminen ihmissusi on joskus tahtonut olla kuten muut. Tahtonut elää ilman, että pelkäisi tappavansa toisia tai janoten jokaisen elävän lihaa ruoakseen. Kun tulin tänne omiemme parista, halusin olla kuten muut. Toivoin aluksi, etten olisi koskaan ihmissusdeksi syntynytkään...
... Mutta me emme voi itse päättää kohtaloamme."
Totta puhuen tämän sanottuaan Savannahin teki kovin mieli mennä hakkaamaan päätään seinään. Mitä ihmettä hän höpisi? Eihän hänen sanoisaan ollut mitään järkeä. Huokaisten tuo susi kuitenkin koukisti jalkojaan ja kiersi käsivartensa jalkojensa ympärille. Kuten pikkulapset. Mutta tietäen, että Zenda luultavimmin ymmärtäisi - kuka muu ymmärtäisi heitä kuin he itse?
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: putoavat pisarat   Su 06 Heinä 2008, 11:06

[möyh, hirveä kiire mutta yritän tässä nyt kirjoittaa äkkiä jotakin 8D]

Surullinen hymy nousi Zendan huulille. Vaikka Savannah ehkä häpesi sanojaan ja ajatteli niiden olevan vain toisarvoista höpinää, hän puhui juuri niin kuin asiat olivat. Useimmat olennot olivat laumaeläjiä, ja jos halusi kuulua laumaan, oli oltava kuten muut. Suuressa kaupungissa kuten Payonissa ihmiset olivat tottuneet jos jonkinnäköiseen kulkijaan mutta silti aina uutta ja ihmeellistä vieroksuttiin, jos siihen ei oltu totuttu. Ja juuri näin oli ihmissusien laita. Heitä ei paljon ollut ja heistä kerrottiin paljon hirvittäviä tarinoita. Heille ei ollut sijaa ihmisten keskuudessa. Vain harvat heidät hyväksyivät, ja silloin muut ihmiset alkoivat usein hyljeksiä näitä yksilöitä.

"Ymmärrän mitä tarkoitan" Zenda sanoi.
"Muistan kuinka pienenä halveksin itseäni kun aloin saada ajatuksia ihmisistä riistanani. En silloin vielä oikein ymmärtänyt kuka tai mikä oikeastaan olin ja luulin että olin vain kieroutunut ja viallinen ihminen." nainen sanoi hymyillen edelleen yhtä suruisasti, luoden katseensa kohti taivasta ja sen lintuja.
"Ja sitten kun kasvoin ja ymmärsin todellisen tilanteeni, nostin ylpeyden kylmän naamion kasvoilleni jotteivät ihmisten halveksinnat saisi sydäntäni luovuttamaan. En ajatellu että salaiset haluni olisivat jotenkin synti, sillä se oli vain luontaista minulle loppujen lopuksi. Se olisi vain oikein niille ihmisille tulla syödyksi kaiken sen jälkeen mitä he ovat tehneet." Zendan sanat olivat täynnä katkeruutta ja halveksuntaa, ja ihmissuden oli pakko purra hammasta ettei hän olisi alkanut itkeä. Hän ei ollut ennenkään itkenyt, joten miksi nyt.

"Mutta siltikään en koskaan koskenut yhteenkään ihmiseen viettini viemänä. Kaikesta vihastani ja halveksinnastani huolimatta halusin olla yksi muiden joukossa. -Kuulua jonnekin" tyttö lisäsi ja niiskautti nopeasti.
"Olen säälittävä, enkö olekkin?" hän kysyi, haudaten sitten itkua pidättelevät kasvonsa kylmiin käsiinsä. Hänestä se oli säälittävää. Esittää kovaa ja kylmää muita kohtaan, vaikka olisi rukoillut polvillaankin jotta hänetkin olisi otettu avosylin vastaan.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: putoavat pisarat   Ke 16 Heinä 2008, 17:51

//Anteeksi kesto ja katoan taas .''D//

Zenda ymmärsi. Niin kai. Saman lajin laumalaiset ymmärsivät toisiaan. Eikä siinä mitään ihmettä ollut, mutta surullista se oli kun puhuttiin ihmissusista. Savannah olisi melkein voinut lyödä vetoa että Zendakin hymyili surullisesti, vaikka ei sitä nähnytkään. Ainakin tuon sokean huulilla oli hieman nykivä, surumielinen hymy.

Savannah ymmärsi itsekin naisen sanoja. Vaikka hän olikin itse syntynyt omanlaistensa parissa, hän tiesi miltä se tuntui. Tuijottavat katseet selässä, raastava halu syödä ihmisiä... Surullisuus, yksinäisyys... Täydellä kuulla piilottelu uteliailta kasvoilta. Se oli ollut sydäntä raastavaa, mustaa ja kivuliasta. Kun ei ollut ketään lähellä joka tukisi tai ymmärtäisi. Kyllä, tuo toinen ihmissusi tiesi tarkalleen mistä Zenda puhui, pilkun viilaustenkin kautta.

"Tieädn miltä sinusta tuntui. Vaikka kasvoin vuosia kaltaistemme parissa - minua ei koskaan hyväksytty edes omaan heimoomme. Kun tulin tänne, ihmisen syönnin haluni vain kasvoivat. Ja silloinkin tiesin vahvasti etten kuulunut tänne, tavallaan. Kaikki tuntuivat olevan vastaan ja halusin kostaa. Halusin kuulua jonnekin, olla joku. Se tuntui kauhealta, mutta selvisin tahdonvoimalla. Enkä koskaan hävennyt sitä, mikä olin tai miksi olin tulemassa.
En ole säälittävä. En ole itsekään moniin vuosiin koskenut ihmislihaan. Kun ajattelin asiaa, se on silti väärin. Vaikka meillä onkin oikeus kostoon."

Savannah puhui kylmästi, pidätellen tunteitaan ja pusertaen jottei päästäisi kyyneliään valumaan alas poskiaan pitkin. Hän hymähti kolkosti ja kohautti olkiaan. Tietämättä oikeastaan miksi näin teki, mutta tiesi mitä aikoisi sanoa.
"Taidamme olla molemmat aika säälittäviä, häpäisemme oman lajimme."
Savannah sanoi ja huokaisi syvään. Suru paistaen kasvoiltaan, sitä hän ei viitsinyt peitellä. Sillä ei olisi pystynytkään siihen. Kyyneleitä hän ei kuitenkaan suvainnut.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: putoavat pisarat   Ma 28 Heinä 2008, 16:41

[eipä mitään, itsekin hieman jumittelen ja lyhyttä taitaa tälläkin kertaa olla luvassa, pahoin pelkään ma D:]

Zenda kuunteli Savannahin sanoja kädet edelleen kasvoillaan. Hän oli ollut liian pehmeä, viettänyt liikaa aikaa ihmisten parissa. Hän halusi olla kuten he. Hän todellakin oli häpeäksi omalle lajilleen. Silloin kun hänen olisi pitänyt seistä ylpeänä itsestään ja sukujuuristaan, hän oli kyllä tehnyt sen, mutta väärin perustein. Hän oli ottanut ratkaisun ongelmiinsa ja käyttänyt sitä väärin, jolloin hänestä oli tullut kylmä ja liian ylpeä. -Ja kaiken aikaa hän oli halunnut olla osa halveksimaansa joukkoa.
Zenda tunsi sydämensä pusertuvan kasaan.

"Taidamme olla molemmat aika säälittäviä, häpäisemme oman lajimme."

Savannah oli niin oikeassa, ainakin hänen suhteensa. Ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin kauhu ja häpeä levisi naisen ruumiiseen hänen todella tajutessaan millainen hänestä oli tullut. Zenda laski kätensä ja tuijotti toista ihmissutta varsin järkyttyneen näköisenä. Hän ei ansainnut kutsua itsään ihmissudeksi. Siinä ei ollut mitään luonnotonta kuulua toiseen lajiin, muuttua täydenkuun aikaan pedoksi ja omata halu syödä ihmisten lihaa. Se, että hän oli aikoinaan hävennyt sitä ja pitänyt sitä vitsauksena, oli luonnotonta. Hänelle ainakin.
Zenda laski katseensa ruohikkoon, huomaten tärisevänsä. Vaikka hän oli tajunnut niin monta asiaa tänään, hän ei tuskin pystyisi luopumaan enää ylpeästä asenteestaan ja etäisyydestään muihin ihmisiin, vaikka haluaisikin. Nyt oli jo liian myöhäistä muuttua, hänen olisi vain elettävä oman häpeänsä kanssa.

"Sinun tapaamisesi on saanut minut tajuamaan asioita" Zenda sanoi viimein, äänen täristessä hivenen.
"Mutta ainakin nyt tiedän, ettei minun tarvitse taistella yksin" nainen lisäsi, ja hiljainen hymy hiipi hitaasti tämän kasvoille. Oli tässä kaikessa myös jotain positiivistakin.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: putoavat pisarat   Ti 29 Heinä 2008, 19:24

//Anteeksi kesto n___n'//

Savannahin sydäntä pusersi tuska. He kaksi. Hän ja Zenda. He eivät olleet omalle lajillensa uskollisia. He kutsuivat itseänsä ihmissusiksi, niiksi verenhimoisiksi susiksi jotka elävät metsissä. Ei. He eivät ansainneet olevansa niitä. He olivat susia, jotka olivat paenneet totuutta, yrittivät olla jotain mitä he eivät totta tosiaan olleet. Ja he kumpikin tiesivät sen, mutta eivät voineet muuttaa sitä mitä olivat. Vaikka ehkä halusivatkin olla jotain muuta. Jotain, missä he olisivat normaaleita, eikä kummajaisia jotka ovat eksyneet elämässään väärälle tielle. Sanat, jotka hän itse oli äsken sanonut, musersivat tuota sokeaa naista sisältä päin.

Zendan sanoissa oli kyllä paljon totta. He olivat nyt tavanneet toisensa. Tiesivät mitä heillä oli edessä ja mitä heistä oli tullut. Heillä ei ollut pakotietä, vaan täytyi vain kohdata se kasvottain mitä he olivat. Vaikka siinä ei sinänsä ollut pahaa. Se oli paha asia vain muiden silmissä - ja oikeastaan myös heidän omissa silmissään. Mutta heidän pitäisi taistella sitä vastaan. Kohdata mitä tuleman pitää.

"Emme voi paeta sitä, mitä me olemme. Mutta me ymmärrämme nyt, mitä meistä on tullut. Mutta meidän ei tarvitse tulla sitä, mitä lajitovereistamme on tullut. Kun ei enää pysty kääntyä takaisin, on paras jatkaa pystypäin..."
Savannah sanoi ja pakotti kasvoilleen hymyn. Mutta se hymy oli tuskallinen. Ihmissusi oli todella onnellinen sillä hetkellä, ettei joutunut näkemään Zendan ilmettä. Se oli varmaankin yhtä tuskallinen kuin hänen. Tai jos oli, se ei ollut mikään ihme.

"En vain tiedä, mitä minun pitäisi tehdä."
Savannah sanoi ja kohautti murheellisena olkiaan. Mutta puhuen totta. Hän ei ollut enää varma oikeastaan mistään. Zendan tapaaminen sai hänet avaamaan silmänsä toiselta kannalta - ainakin kuvainnollisesti.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: putoavat pisarat   Ti 19 Elo 2008, 07:56

[waah, anteeksi pitkä poissaoloni ;A;]

"Emme voi paeta sitä, mitä me olemme. Mutta me ymmärrämme nyt, mitä meistä on tullut. Mutta meidän ei tarvitse tulla sitä, mitä lajitovereistamme on tullut. Kun ei enää pysty kääntyä takaisin, on paras jatkaa pystypäin..."

Zenda kuunteli miettiväisenä Savannahin sanoja. Hänen kehonsa tärinä oli loppunut, ja jäljellä oli vain häilyväisen tyhjä olo. Toinen puhui totuuden sanoja. Hän ja Savannah tulisivat varmaan koko loppuelämänsä olemaan enemmän tai vähemmän inhimillisiä ihmissusia. Ainakaan nainen itse ei sitä tosiseikkaa voinut enää mennä muuttamaan. Hän tosiaan oli mitä oli ja tulisi mitä luultavimmin aina olemaan. -Ja Savannahin sanoin hänen tulisi vain jatkaa pystypäin, tuntui se sitten miten vaikealta tahansa.

Toisen ihmissuden tiedottomuus tulevaisuudestaan sai pienen lempeän hymyn nousemaan Zendan kasvoille. Se oli ilme jota ei usein hänen kasvoiltaan nähty, ja tarkoitettu vain kaikkein lähimmille tuttaville. Savannah oli ansainnut tuon aseman pian vain pelkästään rotunsa vuoksi, ja sen, että tämä todellakin ymmärsi millaista heidän elämänsä pystyi olemaan.

Hento käsi laskeutui uudestaan toisen olkapäälle. Vaikka Savannah ei ehkä pystynytkään näkemään hänen hymyään, nainen oli varma että sen pystyi kuulemaan hänen äänestään.
"Sinun pitää vain kestää, aivan kuten minunkin." Zenda sanoi rohkaisevasti.
"Ja jos ikinä maailma tuntuu kaatuvan niskaasi, minä lupaan aina auttaa sinua miten ikinä sitten pystynkin! Tämä päivä on opettanut minulle, että kukaan ei ole yksin maailmassa, vaikka kuinka siltä tuntuisi"
Suden sanat kumpusivat tämän suusta voimakkaina ja suoraan sydämestä. Hän todellakin auttaisi Savannahia missä tahansa asiassa. Ja jos hän ei muuta voisi tehdä, niin hän voisi sentään murehtia toisen kanssa, sillä yksin kannettuna huolet tuntuivat kahta painavammilta.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: putoavat pisarat   La 23 Elo 2008, 18:14

//Laitan nyt jotain toimintaa, ettei nuo vaan puhele - ei kai haittaa paljoa? 8D//

Zenda oli erittäin paljon oikeassa kertoessaan, että heidän täytyisi
vain kestää. Sitähän hän oli tehnyt jo nuo niin monet, tuskaiset vuodet
läpi veren ja sokeuden. Ei heillä kyllä ollut muutakaan vaihtoehtoa.
Kun ei voi enää kääntyä takaisin, on pakko jatkaa eteenpäin. Heillä oli
seinä selkänsä takana, ahdistamassa sydäntä. Mutta yhteinen, pitkä
taival avoinna edessään. Ei tietä takaisin.

Mutta Zenda oli oikeassa myös toisen sanomansa kanssa. He olivat nyt
yhdessä... Voisivat auttaa toisiaan. Oppisivat toistensa kautta
ymmärtämään paremmin mitä olivat ja voisivat nostaa kansansa olemuksen
takaisin tähtiin pimeydestä. Uusi, tuikkiva tähti oli ilmestynyt nyt
heidän pikimustalle taivaalleen. Tuoden tähden nimeksi voisi antaa
Toivo tulevaisuudesta. Mahdollisuuksia, uusia näkökulmia... Suuri
ystävyyssuhde jolla voisi olla outo tarkoitus, mutta vahva side. He
olivat löytäneet toisensa, millään muulla ei ollut enää väliä.
"Kohtalo on helpompi kohdata edessäpäin kun on joku joka näkee saman kuin itse."
Savannah sanoi ja taisteli huulilleen hieman tuskaisen hymyn. Mutta tarkoitti silti todella sanojaan. Vaikka ei ymmärtänyt täysin nyt tulevaa kovaa filosofistisien lauseiden ulos tuleminen.

Jokin ääni sai Savannahin ponkaisemaan ylös äkillisesti. Hän oli varmasti kuullut jotain, jotain epäilyttävää. Tuo ihmissusi nosti yhden sormensa pystyyn viittoakseen Zendaa olemaan hiljaa. Kyllä. Jotkut olivat tulossa... Ei, he olivat jo täällä. Tuo sokea saattoi kuulla juoksuaskelia, ja etäisiä vihaisia ääniä yliherkillä korvillaan.
Sitten kolme jalkaparia tömisteli paikalle. Jalkaparien omistajat puuskuttivat selvästi väsymyksestä ja vihasta. Selvästi jo hyvän matkaa juosseita. Tyynesti Savannah käänsi päätään noiden äänien suuntaan. Puristaen vasemmalla kädellään selässään olevaa atrainta.

"Siinä! Tuo on se etsintäkuulutettu!"
Yksi, karhea ääninen mies huusi vihaisena. Varmaankin hyvin vihaisen punaisen näköisenäkin. Tuo sokea ihmissusi käänsi huvittunut hymy huulillaan päänsä kohti Zendaa. Tai ainakin sinne, missä tämä oletti naisen yhä istuvan. Pidätellen suuresti nauruaan, saaden sen pidettyä sisällään. Hänet oli löydetty, mutta hän pääsisi pakoon, kuten aina.
"Tuo taitaa olla meidän merkki lähteä. Piiloudutaan jonnekin lähelle..."
Savannah kuiskasi viimeisen lauseen hieman sarkastisesti. Mutta ajatteli silti piiloutumista. Ei hän kovin kauas halunnut lähteä tallustamaan, tai juoksemaan. Hänellä oli vielä niin paljon puhuttavaan.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vieraili
Vierailija



ViestiAihe: Vs: putoavat pisarat   Su 07 Syys 2008, 15:08

[anteeksi kova jumitukseni :'D]

"Kohtalo on helpompi kohdata edessäpäin kun on joku joka näkee saman kuin itse."
Zenda hymyili toisen sanoille. Aivan niin. Vasta nyt hän todella ymmärsi mitä tarkoitettiin, kun puhuttiin surun kääntämisestä voimaksi. Ota se mitä sinulla on, ja käännä se voimaksi jatkaa eteenpäin. Noin eräs toinenkin oli hänelle sanonut, vaikkakin asianyhteys oli ollut jokin aivan muu, mitä nainen ei enää pystynyt muistamaan.

Äkkiä Savannah pomppasi pystyyn kuin ammuttuna. Zenda katsahti tähän yllättyneenä, hän kun ei ollut kuullut mitään, varsinkaan keskittyessään niin hetkelliseen tunnelmointiin. Sormieleen äkättyään hukkaneito synkistyi silminnähden ja palasi taas vanhaan äreään itseensä, kuulostellen joka suuntaa. Että pitikin olla näin huolimaton.
Äänten aiheuttajien ilmestyessä paikalle Zenda nousi seisomaan ja poimi hattunsa kylmän rauhallisen näköisesti, vaikka sisimmissään hän olikin jännittynyt kuin viulun kieli. Yllätetyksi tuleminen ei ollut varmaan kenenkään mielipuuhaa.

"Siinä! Tuo on se etsintäkuulutettu!"
Zenda kohotti hieman toista kulmaansa, eikä ollut aivan varma kenestä nyt puhuttiin. Mitä luultavimmin Savannahista, vaikka ei se mikään ihme olisi ollutkaan vaikka kyse olisikin ollut neidosta itsestään. Ehkä joskus tekisi myös hyvää seurata lehdistä ketä milloinkin jahdattiin. -Mutta samapa se hänelle oli.
Toisen ehdotus pakosalle lähtemisestä sai Zendan nyökkäämään.
"Hyvä idea" hän sanoi heti perään muistettuaan ettei sokea nyt ehkä näkisi hänen nyökkäystään. Nainen otti muutaman askeleen taaksepäin ja tarkasti vielä varmuuden vuoksi oliko hänen miekkansa siellä missä pitikin. -Ja olihan se.

[-ja varmaan aika tönkötintä tuli kun hirveessä kiireessä jouduin kirjoittamaan Dx]
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: putoavat pisarat   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
putoavat pisarat
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: PAYON :: SURINYA BENEREL :: KAUPUNGIN-PUISTO :: MIMIRIN VIISAUDEN-LÄHDE-
Siirry: